"Siellä se on. Deluxen ensimmäinen varsa, Jin.” Amy piteli videokameraa, kun Billy meni laitumelle narun kanssa. Kuva seurasi häntä kiinnittämässä sen Deluxen riimuun ja taluttamassa tamman pois; musta, valkopäinen varsa seurasi hillitysti perässä. Se ei koukkaroinut vinhasti kuin varsat yleensä, ei juurikaan edes liimautunut kiinni emäänsä, vaikka oli vasta viikon vanha, vaan vaikutti jo nyt kovin itsenäiseltä. Ja omapäiseltä. ”Billy kutsuu sitä Jin-Gitaxiakseksi. Se on hahmo eräästä korttipelistä, jota miun veljet pelaa. Billy ei kuitenkaan tiennyt sitä. Billy, miksi nimi Jin-Gitaxias?” Billy ja hevoset olivat ehtineet ulos tarhasta ja ylittivät tietä takaisin tallien puolelle. ”Se kuulosti hienolta."- Päiväkirja 12/01/2023 |
Luonteenpiirteet
Jin-Gitaxias on alusta alkaen vähän mysteeri niille, jotka kohtaavat sen ensimmäistä kertaa. Se ei tarjoa mitään vapaaehtoisesti - ei seuraa, ei läheisyyttä eikä varsinkaan ajatuksiaan. Ori on oman tiensä kulkija joka ei vaadi huomiota, eikä sellaista haluakaan. Se ei ole yksinäinen, vaan viihtyy luontevammin omissa oloissaan. Hiljaisen kuorensa alta siitä paljastuu herkkä ja taidokas, mutta monelta kantilta katsottuna erittäin vaativa hevonen. Se on selkeästi yhden ihmisen ratsu ja vaatii ehdottomasti käsittelijän, jonka kanssa synergiat täsmää juuri eikä melkein.
Oriiseen tutustuessa siitä paljastuu nopeasti oma tahto ja tavat. Jin ei ole varsinaisesti jääräpää tai kovapäinen, vaan pikemminkin vahvaluontoinen, joka vaatii monessa asiassa sopeutumista sen tapoihin, tai yhteistyöstä ei tule mitään. Se on älykäs ja sitä pitää sellaisena myös kohdella. Ori ei hakeudu konflikteihin eikä haasta turhia riitoja, mutta se ei siedä uhkailijoita tai alistajia ja muuttuu nopeasti aggressiiviseksi sellaisen tullessa vastaan. Riidat ei ole koskaan Jinin aloitteesta, mutta sellaisen tapahtuessa ne ovat oikeasti vakavia.
Jin on epäluuloinen ihmisten suhteen, joten sen luottamuksen saaminen vaatii ihmiseltä päättäväisyyttä, vakaata läsnäoloa ja runsaasti aikaa. Se ei ole hevonen joka lähestyy sinua, vaan aloitteen on tultava ihmiseltä - halusta löytää tapa lähestyä Jiniä ja tahdosta muodostaa yhteys siihen. Sen käsittelyssä on oltava varovainen. Jin ei siedä kovia otteita tai käsittelijän järkkymättömiä toimintatapoja, vaan menee helposti lukkoon jos siitä alkaa tuntumaan ettei sitä tai sen käytäntöjä ja tapoja kunnioiteta. Ajan myötä orin käsittely helpottuu ja siitä tulee myös ystävällisempi. Luottamuksen ansaittuaan Jin on kuin paimenkoira; voimakkaasti kiintyvä, viihtyy lähellä ja lojaali loppuun saakka.
Koska jo tuttuja ihmisiä kohtaan Jin käyttäytyy varauksella, tuntemattomat henkilöt ja alati vaihtuvat kasvot ja käsittelijät saavat sen helposti pelokkaaksi ja stressaantumaan, mikä ilmenee aggressiivisena käytöksenä; luimimista, puremista, rauhatonta steppailua ja jopa päälle hyökkäämistä. Se ei varoittele turhasta. Tämän takia Jinin karsinaan on ehdottomasti kielletty mennä ilman sille tuttua henkilöä eikä oriita pidä lähestyä omin luvin muutenkaan. Arvaamattomat, äkkiliikkeiset lapset ovat sille kryptoniittia. Eläinlääkäriä tai kengittäjää ei voi jättää yksin orin kanssa.
Rutiinit on Jin-Gitaxiasille kullanarvoisia. Ori on hoitaessa rauhallinen ja antaa pääsääntöisesti itsensä harjattavaksi. Se seurailee tarkkaavaisesti käsittelijän tekemisiä, muttei ota muuten niihin kantaa. Ori reagoi varoittavasti mahan alta kosketteluun, joten silloin on oltava tarkkana. Jin on hyvä laittaa kiinni mikäli sen kanssa pyörii useampi kuin yksi ihminen, sen kanssa poiketaan rutiinista tai tehdään uusia asioita. Jalat voi huuhdella vedellä vasta, kun ori on saanut sitä ensin maistaa. Varustaessa on syytä pitää sidottuna tyhjällä käytävällä ja satulavyö tulee kiristää varoen. Varusteiden laitto ei tuota muuten ongelmaa. Taluttaessa on suositeltavaa käyttää ketjunarua varmuuden vuoksi.
Jin on hyvin samanluontoinen käsitellessä kuin ratsastaessa - se tarvitsee aikaa tutustumiseen ja luottamuksen rakentamiseen. Jin on loppujen lopuksi hevonen joka valitsee kenen kanssa haluaa olla ja kenet se haluaa oppia tuntemaan, ja vuorostaan odottaa toisen oppivan hänen ajatuksenjuoksustaan. Kuten Jin itse, ori edellyttää ratsastajaltaan vahvaa mentaliteettia, herkkyyttä, älykkyyttä ja osaamista. Se ei ole opettaja eikä anna ratsastajan virheitä anteeksi. Sen selkään sopivat vain varmat ja kokeneet ratsastajat, jotka ovat valmiita sopeutumaan Jinin oikkuihin. Mikäli luonteet eivät passaa, Jinin kanssa ei kirjaimellisesti pääse askelta pidemmälle.
Ori on ratsastettaessa erittäin herkkä, älykäs ja vahvaluontoinen. Se on parhaimmillaan rohkea, energinen, tasapainoinen ja halukas pyrkimään eteenpäin, ei kuitenkaan kuuma tai ylisuoriutuja. Sen keskittymiskyky on priimaluokkaa. Jin tekee automaattisesti paljon, mutta siltä pitää osata ja tietää pyytää, jos siltä haluaa enemmän. Oriilta löytyy vahva ja vakaa mentaliteetti, joka kestää rankkojakin treenejä. Sopivan ratsastajan kanssa Jin on helposti motivoituva työntekoon, halukas ja kekseliäs oppimaan, sekä tahtoo tehdä asiat myös hyvin; vaikea uskoa, mutta sen päätavoite on tuolloin ratsastajansa miellyttäminen.
Koska yhteistyö Jinin kanssa vaatii tietyntasoista luottamusta ja tuntemusta, Jin odottaa ratsastajan tekevän osansa moitteettomasti ja antavan Jinille itselleen tilaa tehdä osansa omalla tavalla. Toistuvat virheet, osaamattomuus, keskittymisen herpaantuminen saavat Jinin rauhattomaksi, turhautuneeksi ja joskus jopa pelokkaaksi. Tehdessään asioita joista ori ei tykkää, siitä tulee erittäin aktiivinen ja kuuma.
Esteillä Jin on puhdas luonnonlahjakkuus. Sillä on estehevoselle käypä rakenne, oikeanlainen mentaliteetti ja sen on perinyt uskomattomat kyvyt vaativiinkin ratoihin osaavilta vanhemmiltaan. Estekentät on orin reviiriä, ja siellä se on peloton. Kenttien ulkopuolella oriita on suhteessa helpompi käsitellä. Jinillä on suuret askeleet pienikokoiselle hevoselle, mutta silti hyppiminen tuntuu sen kanssa helpolta - se on selvästi tämän kirjavan urheiluhevosen veressä.
Jiniltä löytyy hyvä tekniikka sekä kaviot maassa että ilmassa. Se on tasapainoinen ja osaa arvioida hyppynsä, horisontaalisesti ja vertikaalisesti, aivan itse. Vaikka Jin usein jättää pientä ilmavaraa esteen ja itsensä väliin, se osaa säädellä voimiaan tehokkaasti koko radan ajan. Jin ei koskaan yritä liikaa päästäkseen esteen yli. Ideaali ratsastaja antaakin orin tehdä oman juttunsa ja pyrkii mahdollisimman vähän häiritsemään sen työskentelyä omilla tottumuksillaan ja juurtuneilla tavoillaan.
Jin ei automaattisesti anna kaikkeaan ellei siltä osata pyytää, mutta lähtökohtaisesti se haluaa tehdä mahdollisimman puhdasta rataa ja välttää puomikosketuksia viimeiseen asti. Niiden suhteen se onkin erittäin varovainen. Ori vastaa herkästi pieniinkin apuihin eikä koskaan mene jalka-apuja vastaan. Mikäli yhteistyö ei Jinin kanssa syystä tai toisesta kohtaa, se mieluummin kieltää kuin hyppää huonosti. Esteradoille on siis turha kuvitellakaan ellei luottamukselle ole jo jonkinlaista perustaa rakennettu.
Jin on rohkea, mutta se saattaa herkästi haparoida uusissa tilanteissa tai yllättävissä asioissa. Tällöin Jin nojaa vahvasti ratsastajansa tukeen ja taitoon saada se takaisin urilleen kun se ei yksin siihen pysty. Koska Jin on vielä nuori eikä maailmaa juuri nähnyt, sen kokemattomuus on ehdottomasti yksi oriin suurimmista haasteista. Ratsastajan taidot ja kokemus kentillä onkin elinarvoisen tärkeä vastapaino tälle.
Kilpailutilanteissa ensimmäiset kolme estettä ovat aina haastavimmat. Ne testaavat onko ratsukon yhteistyö vaaditulla tasolla loppuradan suorittamista varten. Onnistuneet ensiylitykset siunaa aina loputkin esteistä, riippumatta radan vaativuudesta tai esteiden ulkomuodoista. Lämmittelyssä Jin kuumenee mikäli sitä hypytetään usein ja samalla esteellä. Hypyt on parempi jättää mahdollisimman vähille ja mennä radoille ehkä vähän jopa kylmänä. Ori rauhoittuu kun se ei tiedä minne se on menossa. Ensimmäisen esteen nähtyään se muuttuu kuitenkin aggressiiviseksi, joten mitä vähemmän ratsukolla on nopeutta sitä helpompaa Jinillä on. Alkulaukka kannattaakin jättää pois, ja ensimmäinen este on lähestyttävä ravissa niin pitkälle kuin mahdollista.
Kotona Jinillä ei siedä hyppiä usein eikä suuria määriä. Sen kanssa hypitään vain muutaman kerran viikossa ja nekin yksittäisinä esteinä. Ei siihen ole tarvettakaan, sillä orilta löytyy jo valmiiksi tarvittava tieto ja taito, sekä kyky suoriutua vaativista tehtävistä. Tärkeämpää on kasvattaa luottamusta, oppia oriin niksit ja hioa sujuvaa yhteistyötä - tämä on myös voitokkaiden kisasuoritusten suurin salaisuus. Lastaus ja matkustaminen ei ole tuottaneet ongelmia tähän mennessä, kunhan vieraskontaktit pidetään minimissään.
Koska Jin on energinen nuori ori, se tarvitsee paljon aktiivista ja laadukasta liikuntaa, monipuolista aivotyöskentelyä sekä omaa tilaa rauhoittumiseen. Liikunnan ja levon tasapaino on kuitenkin löydettävä; liikaa tai liian vähän voi aiheuttaa Jinissä helposti negatiivista oireilua käytöksessä, ruokailussa sekä sosiaalisissa tilanteissa. Orin päivät kannattaa suunnitella etukäteen, sillä toistuvat teemat ja tehtävät kyllästyttävät ja turhauttavat helposti. Niinpä sen viikoissa täytyy olla paljon variaatioita; rentoja maastoreissuja yksin ja yhdessä, koulukiemuroita, puomeja, liinatyöskentelyä tai vaikka pallolla potkimista, siis kaikkea mitä mieleen juolahtaa.
Jin on väsymätön ja valmis toimimaan, ja niin täytyy myös ratsastajan olla. Käytännössä joutuu hyväksymään, ettei Jiniä voi koskaan täysin hallita haluamallaan tavalla - ei tallissa, ei työskennellessä eikä varsinkaan kisatilanteissa.
Oriiseen tutustuessa siitä paljastuu nopeasti oma tahto ja tavat. Jin ei ole varsinaisesti jääräpää tai kovapäinen, vaan pikemminkin vahvaluontoinen, joka vaatii monessa asiassa sopeutumista sen tapoihin, tai yhteistyöstä ei tule mitään. Se on älykäs ja sitä pitää sellaisena myös kohdella. Ori ei hakeudu konflikteihin eikä haasta turhia riitoja, mutta se ei siedä uhkailijoita tai alistajia ja muuttuu nopeasti aggressiiviseksi sellaisen tullessa vastaan. Riidat ei ole koskaan Jinin aloitteesta, mutta sellaisen tapahtuessa ne ovat oikeasti vakavia.
Jin on epäluuloinen ihmisten suhteen, joten sen luottamuksen saaminen vaatii ihmiseltä päättäväisyyttä, vakaata läsnäoloa ja runsaasti aikaa. Se ei ole hevonen joka lähestyy sinua, vaan aloitteen on tultava ihmiseltä - halusta löytää tapa lähestyä Jiniä ja tahdosta muodostaa yhteys siihen. Sen käsittelyssä on oltava varovainen. Jin ei siedä kovia otteita tai käsittelijän järkkymättömiä toimintatapoja, vaan menee helposti lukkoon jos siitä alkaa tuntumaan ettei sitä tai sen käytäntöjä ja tapoja kunnioiteta. Ajan myötä orin käsittely helpottuu ja siitä tulee myös ystävällisempi. Luottamuksen ansaittuaan Jin on kuin paimenkoira; voimakkaasti kiintyvä, viihtyy lähellä ja lojaali loppuun saakka.
Koska jo tuttuja ihmisiä kohtaan Jin käyttäytyy varauksella, tuntemattomat henkilöt ja alati vaihtuvat kasvot ja käsittelijät saavat sen helposti pelokkaaksi ja stressaantumaan, mikä ilmenee aggressiivisena käytöksenä; luimimista, puremista, rauhatonta steppailua ja jopa päälle hyökkäämistä. Se ei varoittele turhasta. Tämän takia Jinin karsinaan on ehdottomasti kielletty mennä ilman sille tuttua henkilöä eikä oriita pidä lähestyä omin luvin muutenkaan. Arvaamattomat, äkkiliikkeiset lapset ovat sille kryptoniittia. Eläinlääkäriä tai kengittäjää ei voi jättää yksin orin kanssa.
Rutiinit on Jin-Gitaxiasille kullanarvoisia. Ori on hoitaessa rauhallinen ja antaa pääsääntöisesti itsensä harjattavaksi. Se seurailee tarkkaavaisesti käsittelijän tekemisiä, muttei ota muuten niihin kantaa. Ori reagoi varoittavasti mahan alta kosketteluun, joten silloin on oltava tarkkana. Jin on hyvä laittaa kiinni mikäli sen kanssa pyörii useampi kuin yksi ihminen, sen kanssa poiketaan rutiinista tai tehdään uusia asioita. Jalat voi huuhdella vedellä vasta, kun ori on saanut sitä ensin maistaa. Varustaessa on syytä pitää sidottuna tyhjällä käytävällä ja satulavyö tulee kiristää varoen. Varusteiden laitto ei tuota muuten ongelmaa. Taluttaessa on suositeltavaa käyttää ketjunarua varmuuden vuoksi.
Jin on hyvin samanluontoinen käsitellessä kuin ratsastaessa - se tarvitsee aikaa tutustumiseen ja luottamuksen rakentamiseen. Jin on loppujen lopuksi hevonen joka valitsee kenen kanssa haluaa olla ja kenet se haluaa oppia tuntemaan, ja vuorostaan odottaa toisen oppivan hänen ajatuksenjuoksustaan. Kuten Jin itse, ori edellyttää ratsastajaltaan vahvaa mentaliteettia, herkkyyttä, älykkyyttä ja osaamista. Se ei ole opettaja eikä anna ratsastajan virheitä anteeksi. Sen selkään sopivat vain varmat ja kokeneet ratsastajat, jotka ovat valmiita sopeutumaan Jinin oikkuihin. Mikäli luonteet eivät passaa, Jinin kanssa ei kirjaimellisesti pääse askelta pidemmälle.
Ori on ratsastettaessa erittäin herkkä, älykäs ja vahvaluontoinen. Se on parhaimmillaan rohkea, energinen, tasapainoinen ja halukas pyrkimään eteenpäin, ei kuitenkaan kuuma tai ylisuoriutuja. Sen keskittymiskyky on priimaluokkaa. Jin tekee automaattisesti paljon, mutta siltä pitää osata ja tietää pyytää, jos siltä haluaa enemmän. Oriilta löytyy vahva ja vakaa mentaliteetti, joka kestää rankkojakin treenejä. Sopivan ratsastajan kanssa Jin on helposti motivoituva työntekoon, halukas ja kekseliäs oppimaan, sekä tahtoo tehdä asiat myös hyvin; vaikea uskoa, mutta sen päätavoite on tuolloin ratsastajansa miellyttäminen.
Koska yhteistyö Jinin kanssa vaatii tietyntasoista luottamusta ja tuntemusta, Jin odottaa ratsastajan tekevän osansa moitteettomasti ja antavan Jinille itselleen tilaa tehdä osansa omalla tavalla. Toistuvat virheet, osaamattomuus, keskittymisen herpaantuminen saavat Jinin rauhattomaksi, turhautuneeksi ja joskus jopa pelokkaaksi. Tehdessään asioita joista ori ei tykkää, siitä tulee erittäin aktiivinen ja kuuma.
Esteillä Jin on puhdas luonnonlahjakkuus. Sillä on estehevoselle käypä rakenne, oikeanlainen mentaliteetti ja sen on perinyt uskomattomat kyvyt vaativiinkin ratoihin osaavilta vanhemmiltaan. Estekentät on orin reviiriä, ja siellä se on peloton. Kenttien ulkopuolella oriita on suhteessa helpompi käsitellä. Jinillä on suuret askeleet pienikokoiselle hevoselle, mutta silti hyppiminen tuntuu sen kanssa helpolta - se on selvästi tämän kirjavan urheiluhevosen veressä.
Jiniltä löytyy hyvä tekniikka sekä kaviot maassa että ilmassa. Se on tasapainoinen ja osaa arvioida hyppynsä, horisontaalisesti ja vertikaalisesti, aivan itse. Vaikka Jin usein jättää pientä ilmavaraa esteen ja itsensä väliin, se osaa säädellä voimiaan tehokkaasti koko radan ajan. Jin ei koskaan yritä liikaa päästäkseen esteen yli. Ideaali ratsastaja antaakin orin tehdä oman juttunsa ja pyrkii mahdollisimman vähän häiritsemään sen työskentelyä omilla tottumuksillaan ja juurtuneilla tavoillaan.
Jin ei automaattisesti anna kaikkeaan ellei siltä osata pyytää, mutta lähtökohtaisesti se haluaa tehdä mahdollisimman puhdasta rataa ja välttää puomikosketuksia viimeiseen asti. Niiden suhteen se onkin erittäin varovainen. Ori vastaa herkästi pieniinkin apuihin eikä koskaan mene jalka-apuja vastaan. Mikäli yhteistyö ei Jinin kanssa syystä tai toisesta kohtaa, se mieluummin kieltää kuin hyppää huonosti. Esteradoille on siis turha kuvitellakaan ellei luottamukselle ole jo jonkinlaista perustaa rakennettu.
Jin on rohkea, mutta se saattaa herkästi haparoida uusissa tilanteissa tai yllättävissä asioissa. Tällöin Jin nojaa vahvasti ratsastajansa tukeen ja taitoon saada se takaisin urilleen kun se ei yksin siihen pysty. Koska Jin on vielä nuori eikä maailmaa juuri nähnyt, sen kokemattomuus on ehdottomasti yksi oriin suurimmista haasteista. Ratsastajan taidot ja kokemus kentillä onkin elinarvoisen tärkeä vastapaino tälle.
Kilpailutilanteissa ensimmäiset kolme estettä ovat aina haastavimmat. Ne testaavat onko ratsukon yhteistyö vaaditulla tasolla loppuradan suorittamista varten. Onnistuneet ensiylitykset siunaa aina loputkin esteistä, riippumatta radan vaativuudesta tai esteiden ulkomuodoista. Lämmittelyssä Jin kuumenee mikäli sitä hypytetään usein ja samalla esteellä. Hypyt on parempi jättää mahdollisimman vähille ja mennä radoille ehkä vähän jopa kylmänä. Ori rauhoittuu kun se ei tiedä minne se on menossa. Ensimmäisen esteen nähtyään se muuttuu kuitenkin aggressiiviseksi, joten mitä vähemmän ratsukolla on nopeutta sitä helpompaa Jinillä on. Alkulaukka kannattaakin jättää pois, ja ensimmäinen este on lähestyttävä ravissa niin pitkälle kuin mahdollista.
Kotona Jinillä ei siedä hyppiä usein eikä suuria määriä. Sen kanssa hypitään vain muutaman kerran viikossa ja nekin yksittäisinä esteinä. Ei siihen ole tarvettakaan, sillä orilta löytyy jo valmiiksi tarvittava tieto ja taito, sekä kyky suoriutua vaativista tehtävistä. Tärkeämpää on kasvattaa luottamusta, oppia oriin niksit ja hioa sujuvaa yhteistyötä - tämä on myös voitokkaiden kisasuoritusten suurin salaisuus. Lastaus ja matkustaminen ei ole tuottaneet ongelmia tähän mennessä, kunhan vieraskontaktit pidetään minimissään.
Koska Jin on energinen nuori ori, se tarvitsee paljon aktiivista ja laadukasta liikuntaa, monipuolista aivotyöskentelyä sekä omaa tilaa rauhoittumiseen. Liikunnan ja levon tasapaino on kuitenkin löydettävä; liikaa tai liian vähän voi aiheuttaa Jinissä helposti negatiivista oireilua käytöksessä, ruokailussa sekä sosiaalisissa tilanteissa. Orin päivät kannattaa suunnitella etukäteen, sillä toistuvat teemat ja tehtävät kyllästyttävät ja turhauttavat helposti. Niinpä sen viikoissa täytyy olla paljon variaatioita; rentoja maastoreissuja yksin ja yhdessä, koulukiemuroita, puomeja, liinatyöskentelyä tai vaikka pallolla potkimista, siis kaikkea mitä mieleen juolahtaa.
Jin on väsymätön ja valmis toimimaan, ja niin täytyy myös ratsastajan olla. Käytännössä joutuu hyväksymään, ettei Jiniä voi koskaan täysin hallita haluamallaan tavalla - ei tallissa, ei työskennellessä eikä varsinkaan kisatilanteissa.
Varsa-aika
"Jin on jo nuoresta varsasta asti pitänyt enemmän omasta seurastaan kuin kenenkään muun, ihmisen tai hevosen. Siinä missä muut varsat häärivät ja leikkivät toisten kanssa, hakeutuvat emonsa läheisyyteen pelottavissa tilanteissa ja työntävät uteliaina turpansa aivan joka paikkaan, Jin on täysi vastakohta. Se on hiljainen, ei vaadi huomiota eikä sitä löydä korvat hörössä tai silmät kiinnostuksesta vilkkuen tutustumassa uusiin asioihin muiden kanssa. Se ei hae turvaa löyttäytymällä laumaan kiinni, vaan pikemminkin lauman läheisyydestä jos se tuntuu tarpeelliselta. Jin ei ole herkkä säikkymiselle.
Jin näytti aluksi leikkivän mielellään toisten varsojen kanssa, mutta ilmeisesti nupit tuntuvat menevän syystä tai toisesta aina vastakkain. Nyt muut näkyvät välttelevän sen seuraa, tai vastaavasti Jinille ei toisten seura tunnu enää kelpaavan. Päätös taitaa olla molemminpuolinen. Sen sijaan oriita näkeekin nykyään kartoittamassa alueitaan ja seikkailemassa yksikseen omissa maailmoissaan.
Varsa on erittäin epäluuloinen ihmisten suhteen. On käynyt nopeasti selväksi, että se vaatii ihmisiltä valtavasti aikaa oppia ymmärtämään sitä, luottamuksesta puhumattakaan. Suuret ihmismäärät ja alati vaihtuvat kasvot ja käsittelijät saavatkin Jinin helposti pelokkaaksi ja stressaantumaan. Varsa ei siedä kovakouraisia otteita tai käsittelijän järkkymättömiä toimintatapoja, vaan menee helposti lukkoon jos siltä alkaa tuntumaan ettei sen omia käytäntöjä tai tapoja kunnioiteta. Käsittely vaatii varovaisuutta.
Jin-Gitaxias on siis jo nuoresta iästään saakka ollut herkkä, älykäs ja hiljainen introvertti. Vaikka rakenteeltaan se on solakka ja jää varsin matalaksi, sillä on suuret ja voimakkaat askeleet, ja kolme erinomaista askellajia. Vakaa mieli, työntekoon motivoitunut sekä suvustaan periytyneet kyvyt ja piirteet estekentille lupaa varsan tulevaisuudelle korkeita odotuksia."
Jin näytti aluksi leikkivän mielellään toisten varsojen kanssa, mutta ilmeisesti nupit tuntuvat menevän syystä tai toisesta aina vastakkain. Nyt muut näkyvät välttelevän sen seuraa, tai vastaavasti Jinille ei toisten seura tunnu enää kelpaavan. Päätös taitaa olla molemminpuolinen. Sen sijaan oriita näkeekin nykyään kartoittamassa alueitaan ja seikkailemassa yksikseen omissa maailmoissaan.
Varsa on erittäin epäluuloinen ihmisten suhteen. On käynyt nopeasti selväksi, että se vaatii ihmisiltä valtavasti aikaa oppia ymmärtämään sitä, luottamuksesta puhumattakaan. Suuret ihmismäärät ja alati vaihtuvat kasvot ja käsittelijät saavatkin Jinin helposti pelokkaaksi ja stressaantumaan. Varsa ei siedä kovakouraisia otteita tai käsittelijän järkkymättömiä toimintatapoja, vaan menee helposti lukkoon jos siltä alkaa tuntumaan ettei sen omia käytäntöjä tai tapoja kunnioiteta. Käsittely vaatii varovaisuutta.
Jin-Gitaxias on siis jo nuoresta iästään saakka ollut herkkä, älykäs ja hiljainen introvertti. Vaikka rakenteeltaan se on solakka ja jää varsin matalaksi, sillä on suuret ja voimakkaat askeleet, ja kolme erinomaista askellajia. Vakaa mieli, työntekoon motivoitunut sekä suvustaan periytyneet kyvyt ja piirteet estekentille lupaa varsan tulevaisuudelle korkeita odotuksia."
Sukutiedot
PP-MVA, Fn, KTK-II, YLA1 i. Acinonyx sgsh, 160 cm, mkrj VH21-253-0004 |
PP-MVA Fn, KTK-III, YLA2, PJ'16-voittaja ii. Exitus Spiritus sgsh, 168 cm, trnkrj VH14-253-0009 |
iii. Finish Herosevm |
iie. Gottliebevm | PP-MVA ie. Zirafe sgsh, 157 cm, rtkrj VH19-253-0001 |
iei. Wladokevm |
iee. Findólinaevm | ||
e. Deluxe kanpv, 159 cm, mrn VH21-263-0001 |
Fn, KTK-II, EV-II, ERJ-III ei. Orange Wood's Luminous tra, 171 cm, rn VH15-054-0006 |
ERJ-I, Premier eii. Kings F-rot VH13-011-0021 |
YLA2, ERJ-II eie. Phoenix W Venice VH13-012-0221 |
Fn, PP-MVA, KTK-II ee. Orange Wood's Xiganth kanpv, 166 cm, prn VH18-263-0001 |
eei. Lovex Z VH15-048-0098 |
Fn, KTK-III, KV-II, YLA1 eee. Orange Wood's Wagafii VH16-263-0001 |
Palkitut sukulaiset
eiii.
eiie. eiei. eiee. eeie. eeei. eeee. |
ERJ-I, YLA3
YLA3 YLA3 ERJ-I, YLA2 ERJ-II, YLA3, Preferent KRJ-III, YLA2 Premier |
Ei tarjolla jalostukseen
|
Perilliset |
Sukuselvitys
i. Acinonyx, tämä mustakirjava kirahvinkuvioinen sporttinen puoliveri on barokkihevosistaan Latvialaisen Zenin kasvatteja, joka tosin ei voisi olla barokista kauempana. Ori on rakenteeltaan siro ja pienikokoinen, mutta se on nopea oppimaan, vahva hyppäämän ja ketterä jaloistaan. Yleisesti se on säpäkkäliikkeinen ja elävä ratsu, vaikkakin varsinainen pelle luonteeltaan. Cino onkin painotukseltaan rataestehyppijä ja se on kiertänyt ja kiertää edelleen Icarus Kristiansenin Billy Centerin alla kansainvälisiä kilpailuita aina GP-tasolle saakka. Kohta kahdeksaatoista ikävuotta lähentelevä oriherra on varmasti pian eläköitymässä ja siirtymässä täyspäiväisesti jalostusorin hommiin. Arvonimiä se on ehtinyt tässä välissä myös kahmimaan. Ennestään siltä löytyy kolme orivarsaa, joskin näyttöjä niillä ei ole kirjoitushetkellä näyttää.
ii. Exitus Spiritus saa nimellään ehkä vanhan latinistin repimään pelihousunsa, ja jos ei, niin viimeistään orin vastakarvainen luonne pistää piuhat poikki. Saksantuonnin taustoista ei voi tietää mitään, mutta sen verran ovat piikit aina pystyssä että piesty takuuvarmasti on. Kenttäradoilla kovakalloinen "Sirius" on kerännyt meriittinsä CIC1-tasolla, mutta suurimman sulan hattuunsa se ansaitsi 2016 voittamalla sen vuoden Power Jumpin. Keskinkertainen, pahapäinen ori on onneksi ansioitunut siitoshevosena tekemällä itseään helpompia ja menestyneempiä varsoja... Niitä sillä riittääkin, sillä jo varmasti kaukaisen paint-veren (iiei. Hellfire Inside Off) tuoma erikoinen kirjavuus on houkutellut tammanomistajia.
ie. Zirafe on vekkulin värinen tamma, joka on myös Acinonyxin laattamaisten markanpilkkujen takana. Kuvio on lie tullut karachay-verestä (eee. Tzaizi), aivan kuten sähikäismäinen ja eloisa luonnekin — ei tarvitse miettiä, mistä Acinonyx on persoonansa perinyt! Zirafe on kiertänyt paljon maailmaa: se lähti 2018 Latviasta Kanadaan kisaamaan Kitty Loopin alle, ja 2019 tamma siirtyi taasen Nora Veronica Norringtonin kilpuriksi, palaten jälleen hetkeksi Latviaan. Norringtonin 2020 ratsastusonnettomuuden jälkeen Zirafe muutti perheen sukutilalle odottamaan emäntänsä kuntoutumista. Aika näyttää, palaako säpäkkä rautias 120 cm tasolleen vielä saman ratsastajan kanssa.
e. Deluxe on Orange Wood Ranching omia, pitkäsukuisia kasvattejaan joka on nuoresta iästä huolimatta ehtinyt pyörähtämään jos jonkinlaisissa kansainvälisissä estekilpailuissa suhteellisen hyvin tuloksin. Se on tälläkin hetkellä Billy Centerin yksi omista vakiratsuista ja kilpailee aktiivisesti rataesteissä. Vaikka Deluxe on pienikokoinen ja rakenteeltaan siro, sen kepeän ja lennokkaan hyppytekniikkan sekä teen-aina-parhaani -mentaliteetin ansiosta siltä odotetaan löytyvän kapasiteettia aina GP-luokkiin saakka. Luonteeltaan tamma on kiltti ja kultainen, ja ”hyppää vaikka kuuhun jos mukava ihminen sitä pyytää.” Jin on Deluxen esikoinen.
ee. Orange Wood’s Xiganth on Kanadan kasvatteja, joka tarttui nuoren tanskalaisen esteratsastajan matkaan jo varsana, ja muutti vuonna 2018 Alex Kristensenin kanssa Belgiaan valmentautumaan tulevaisuuden estekenttiä varten. Temperamenttinen punaruunikko on älykäs, omapäinen primadonna, joka omaa tarkan ja varovaisen hyppytekniikan persoonallisella tyylillä maustettuna. Se on herkkä ja energinen, ja oikean ihmisen kanssa aivan loistava estehevonen, vaikka osaakin tuittuilla ja esittää mielipiteitään. Kiss onkin ehtinyt vuosien saatossa kartoittaa kokemusta useissa kansainvälisissä suurkisoissa, mainiten Power Jump, IWJS ja Kalla Cup, sekä kilpaillut itsensä miltei 150 cm kapasiteettiinsa porrastetuissa kilpailuissa. Se on edelleen hyvin aktiivisessa kisakäytössä ja uhkailee potentiaalillaan korkeampiakin luokkia. Aktiivisen kisauransa lomassa tamma ei ole vielä ennättänyt jättämään kuin yhden jälkeläisen seuraajakseen, mustanruunikko Deluxen.
ei. Orange Wood’s Luminous on myös Kanadalaisten Centereiden kasvatteja ja omistajalleen Alexiinalle yksi rakkaimmista. Musta Rex on suurikokoinen Kanadanpuoliveriori, joka on ehtinyt kerätä useita kilpailu- sekä arvostelupalkintoja pitkän ja kunnioitettavan uransa aikana. Se on ollut Alexiina Centerillä kenttäratsuna koko ikänsä, pyörinyt aktiivisesti sekä hoitotarinoissa että ulkopuolisten järjestämissä kilpailuissa ja tapahtumissa ympäri maailmaa, kuten Suomessa ja Mongoliassa. Kirjoitushetkellä vajaa 15-vuotias ori on siittänyt useamman korkeatasoisen varsan niin kenttä- kuin estepuolellekin, joskin arvostelutilaisuuksista ei ole jälkikasvuilla vielä antaa näyttöä. Rex on luonteeltaan “henkisesti varsan tasolle jäänyt; leikkisä, tavattoman utelias, energinen ja vähän hölmökin.” Ori on isoliikkeinen ja menohaluinen kaveri, jolta hyppääminen onnistuu omastakin takaa.
eee. Orange Wood’s Wagafii on tämän sukuselvityksen ainut kouluratsastukseen suuntautunut puoliverinen. Kanadan kupeessa syntynyt OWR-kasvatti on vielä varsin nuori, 168 cm korkea vaaleanruunikko puoliveri, joka eli ensimmäiset koulutusvuodet synnyinkodissaan ennen kuin brittiläinen kouluratsastaja Nora Norrington nappasi sen Rosevillageen kisakaverikseen koulukenttiä koristamaan. Tamma kilpaileekin Intermediate I tasolla ja on kerännyt useamman arvostelupalkinnon matkallaan. Wingan kaunis ulkonäkö ja egoistinen ajattelutapa ruokkii sen äärettömän herkkää ja primadonnamaista luonnettaan, mutta yleisön edessä se puhkeaa kukkaan ja kouluradoille tamma tosiaan kuuluukin. Vaikka sen sensitiivisyys tekeekin vaaleanruunikosta vaikean ratsastaa, se omaa silti paljon potentiaalia, pehmeät liikkeet ja kolme ihastuttavaa askellajia. Wagafiista on lähtenyt jälkeläisiä sekä koulu- että estemaailmaan.
eie. Phoenix W Venice, tai lyhemmin Phoebe on Saksassa sijainneen Venice Manorin vuoden 2012 kasvatteja, jonka toiminta keskittyi kasvattamaan laadukkaita ja ulkonäöltään upeita, pesunkestäviä urheiluhevosia. Näitä hurjan kaunis punaruunikko tamma olikin, sillä se ehti pyöriä Alexiina Centerin rakkaana kisaratsuna useissa tarinakilpailuissa, mm. Power Jumpissa, ja tallitarinoissa aina eläköitymiseensä saakka. Luonteeltaan se oli kiltti ja hyvätapainen, ja vaati paljon aktiivista liikuntaa. Siron ja taipuisan rakenteen, liikkeiltään lennokkaan ja kevyen, sekä innokkaan luonteensa ansioista se oli mainio estekisahevonen 140 cm tasolla. Phoebe jätti jälkeensä kaksi mustaa kovatasoista urheiluhevosta. Tamma lopetettiin 21-vuotiaana iän tuomiin rasitteisiin sen kunnon romahdettua kesällä 2021.
eei. Lovex Z on Britanniasta Orange Woods Ranchille opetushevoseksi muuttanut vaaleanruunikko Zangersheidetamma, josta ei ole kuoriutunut varsinaista kisaratsua. Se on suuntautunut rataesteisiin ja kapasiteettiakin siltä löytyy aina 130 cm korkeuksiin asti. Lovexin potentiaali kiinnosti estetuntiopetukseen, mutta se paljastuikin hankalaksi ja liiankin hyppyrikkaaksi ollakseen muiden kuin kokeneimpien opettajana, joskin se on edelleen Kanadassa opettajan virkaa suorittamassa. Tamma on luonteeltaan äkäpussi äksyilijä joka luimii, näyttää hampaita ja tarttuu jopa ihmisiin kiinni tilanteen suodessa. Se on painajainen myös pehmeällä, pukitellen ja pystyyn hyppien aina kun sen ärsytyksen matala sietokyky läikkyy yli. Lovex osaa kuitenkin hyppiä ja sitä se osaa tehdä myös hyvin, olipa lähestymiset huonot, kulmat vinot tai esteet oudot. Askellajit ja hyppymuoto ei ole kuitenkaan maailman kauneinta…
eii. Kings F-rot oli Centerin ensimmäisiä, Amerikasta lähtöisin olevia kasvattejaan, josta oltiin valmiiksi suunniteltu hyväntasoista estekisahevosta sekä myöhemmin jatkamaan hannoverilinjausta. Ori muutti Suomeen, jossa se kilpailikin sijoituksensa täyteen sekä rataesteillä (140 cm) että kenttäratsastuksessa (CIC4), sijoittuen useasti kolmen parhaan joukkoon kansainvälisilläkin tasoilla, ja siirtyi lopulta kokopäiväiseksi jalostusoriiksi. Jälkeläisiä siltä syntyi yhteensä viisi kappaletta, joista moni on suuntautunut GP-tason rataesteille. Luonteeltaan Louis oli hyvät käytöstavat omaava iso ja romuluinen punaruunikko, joka omasi kuitenkin hellän ja herkän sydämen. Orilta löytyi rohkeutta ja hyppyhalua esteille, ja siltä löytyi sekä voimaa, nopeutta kuin ketteryyttäkin ratojen suorittamiseen. Louis siirtyi maan lepoon syyskuussa 2019, 20-vuotiaana.
ii. Exitus Spiritus saa nimellään ehkä vanhan latinistin repimään pelihousunsa, ja jos ei, niin viimeistään orin vastakarvainen luonne pistää piuhat poikki. Saksantuonnin taustoista ei voi tietää mitään, mutta sen verran ovat piikit aina pystyssä että piesty takuuvarmasti on. Kenttäradoilla kovakalloinen "Sirius" on kerännyt meriittinsä CIC1-tasolla, mutta suurimman sulan hattuunsa se ansaitsi 2016 voittamalla sen vuoden Power Jumpin. Keskinkertainen, pahapäinen ori on onneksi ansioitunut siitoshevosena tekemällä itseään helpompia ja menestyneempiä varsoja... Niitä sillä riittääkin, sillä jo varmasti kaukaisen paint-veren (iiei. Hellfire Inside Off) tuoma erikoinen kirjavuus on houkutellut tammanomistajia.
ie. Zirafe on vekkulin värinen tamma, joka on myös Acinonyxin laattamaisten markanpilkkujen takana. Kuvio on lie tullut karachay-verestä (eee. Tzaizi), aivan kuten sähikäismäinen ja eloisa luonnekin — ei tarvitse miettiä, mistä Acinonyx on persoonansa perinyt! Zirafe on kiertänyt paljon maailmaa: se lähti 2018 Latviasta Kanadaan kisaamaan Kitty Loopin alle, ja 2019 tamma siirtyi taasen Nora Veronica Norringtonin kilpuriksi, palaten jälleen hetkeksi Latviaan. Norringtonin 2020 ratsastusonnettomuuden jälkeen Zirafe muutti perheen sukutilalle odottamaan emäntänsä kuntoutumista. Aika näyttää, palaako säpäkkä rautias 120 cm tasolleen vielä saman ratsastajan kanssa.
e. Deluxe on Orange Wood Ranching omia, pitkäsukuisia kasvattejaan joka on nuoresta iästä huolimatta ehtinyt pyörähtämään jos jonkinlaisissa kansainvälisissä estekilpailuissa suhteellisen hyvin tuloksin. Se on tälläkin hetkellä Billy Centerin yksi omista vakiratsuista ja kilpailee aktiivisesti rataesteissä. Vaikka Deluxe on pienikokoinen ja rakenteeltaan siro, sen kepeän ja lennokkaan hyppytekniikkan sekä teen-aina-parhaani -mentaliteetin ansiosta siltä odotetaan löytyvän kapasiteettia aina GP-luokkiin saakka. Luonteeltaan tamma on kiltti ja kultainen, ja ”hyppää vaikka kuuhun jos mukava ihminen sitä pyytää.” Jin on Deluxen esikoinen.
ee. Orange Wood’s Xiganth on Kanadan kasvatteja, joka tarttui nuoren tanskalaisen esteratsastajan matkaan jo varsana, ja muutti vuonna 2018 Alex Kristensenin kanssa Belgiaan valmentautumaan tulevaisuuden estekenttiä varten. Temperamenttinen punaruunikko on älykäs, omapäinen primadonna, joka omaa tarkan ja varovaisen hyppytekniikan persoonallisella tyylillä maustettuna. Se on herkkä ja energinen, ja oikean ihmisen kanssa aivan loistava estehevonen, vaikka osaakin tuittuilla ja esittää mielipiteitään. Kiss onkin ehtinyt vuosien saatossa kartoittaa kokemusta useissa kansainvälisissä suurkisoissa, mainiten Power Jump, IWJS ja Kalla Cup, sekä kilpaillut itsensä miltei 150 cm kapasiteettiinsa porrastetuissa kilpailuissa. Se on edelleen hyvin aktiivisessa kisakäytössä ja uhkailee potentiaalillaan korkeampiakin luokkia. Aktiivisen kisauransa lomassa tamma ei ole vielä ennättänyt jättämään kuin yhden jälkeläisen seuraajakseen, mustanruunikko Deluxen.
ei. Orange Wood’s Luminous on myös Kanadalaisten Centereiden kasvatteja ja omistajalleen Alexiinalle yksi rakkaimmista. Musta Rex on suurikokoinen Kanadanpuoliveriori, joka on ehtinyt kerätä useita kilpailu- sekä arvostelupalkintoja pitkän ja kunnioitettavan uransa aikana. Se on ollut Alexiina Centerillä kenttäratsuna koko ikänsä, pyörinyt aktiivisesti sekä hoitotarinoissa että ulkopuolisten järjestämissä kilpailuissa ja tapahtumissa ympäri maailmaa, kuten Suomessa ja Mongoliassa. Kirjoitushetkellä vajaa 15-vuotias ori on siittänyt useamman korkeatasoisen varsan niin kenttä- kuin estepuolellekin, joskin arvostelutilaisuuksista ei ole jälkikasvuilla vielä antaa näyttöä. Rex on luonteeltaan “henkisesti varsan tasolle jäänyt; leikkisä, tavattoman utelias, energinen ja vähän hölmökin.” Ori on isoliikkeinen ja menohaluinen kaveri, jolta hyppääminen onnistuu omastakin takaa.
eee. Orange Wood’s Wagafii on tämän sukuselvityksen ainut kouluratsastukseen suuntautunut puoliverinen. Kanadan kupeessa syntynyt OWR-kasvatti on vielä varsin nuori, 168 cm korkea vaaleanruunikko puoliveri, joka eli ensimmäiset koulutusvuodet synnyinkodissaan ennen kuin brittiläinen kouluratsastaja Nora Norrington nappasi sen Rosevillageen kisakaverikseen koulukenttiä koristamaan. Tamma kilpaileekin Intermediate I tasolla ja on kerännyt useamman arvostelupalkinnon matkallaan. Wingan kaunis ulkonäkö ja egoistinen ajattelutapa ruokkii sen äärettömän herkkää ja primadonnamaista luonnettaan, mutta yleisön edessä se puhkeaa kukkaan ja kouluradoille tamma tosiaan kuuluukin. Vaikka sen sensitiivisyys tekeekin vaaleanruunikosta vaikean ratsastaa, se omaa silti paljon potentiaalia, pehmeät liikkeet ja kolme ihastuttavaa askellajia. Wagafiista on lähtenyt jälkeläisiä sekä koulu- että estemaailmaan.
eie. Phoenix W Venice, tai lyhemmin Phoebe on Saksassa sijainneen Venice Manorin vuoden 2012 kasvatteja, jonka toiminta keskittyi kasvattamaan laadukkaita ja ulkonäöltään upeita, pesunkestäviä urheiluhevosia. Näitä hurjan kaunis punaruunikko tamma olikin, sillä se ehti pyöriä Alexiina Centerin rakkaana kisaratsuna useissa tarinakilpailuissa, mm. Power Jumpissa, ja tallitarinoissa aina eläköitymiseensä saakka. Luonteeltaan se oli kiltti ja hyvätapainen, ja vaati paljon aktiivista liikuntaa. Siron ja taipuisan rakenteen, liikkeiltään lennokkaan ja kevyen, sekä innokkaan luonteensa ansioista se oli mainio estekisahevonen 140 cm tasolla. Phoebe jätti jälkeensä kaksi mustaa kovatasoista urheiluhevosta. Tamma lopetettiin 21-vuotiaana iän tuomiin rasitteisiin sen kunnon romahdettua kesällä 2021.
eei. Lovex Z on Britanniasta Orange Woods Ranchille opetushevoseksi muuttanut vaaleanruunikko Zangersheidetamma, josta ei ole kuoriutunut varsinaista kisaratsua. Se on suuntautunut rataesteisiin ja kapasiteettiakin siltä löytyy aina 130 cm korkeuksiin asti. Lovexin potentiaali kiinnosti estetuntiopetukseen, mutta se paljastuikin hankalaksi ja liiankin hyppyrikkaaksi ollakseen muiden kuin kokeneimpien opettajana, joskin se on edelleen Kanadassa opettajan virkaa suorittamassa. Tamma on luonteeltaan äkäpussi äksyilijä joka luimii, näyttää hampaita ja tarttuu jopa ihmisiin kiinni tilanteen suodessa. Se on painajainen myös pehmeällä, pukitellen ja pystyyn hyppien aina kun sen ärsytyksen matala sietokyky läikkyy yli. Lovex osaa kuitenkin hyppiä ja sitä se osaa tehdä myös hyvin, olipa lähestymiset huonot, kulmat vinot tai esteet oudot. Askellajit ja hyppymuoto ei ole kuitenkaan maailman kauneinta…
eii. Kings F-rot oli Centerin ensimmäisiä, Amerikasta lähtöisin olevia kasvattejaan, josta oltiin valmiiksi suunniteltu hyväntasoista estekisahevosta sekä myöhemmin jatkamaan hannoverilinjausta. Ori muutti Suomeen, jossa se kilpailikin sijoituksensa täyteen sekä rataesteillä (140 cm) että kenttäratsastuksessa (CIC4), sijoittuen useasti kolmen parhaan joukkoon kansainvälisilläkin tasoilla, ja siirtyi lopulta kokopäiväiseksi jalostusoriiksi. Jälkeläisiä siltä syntyi yhteensä viisi kappaletta, joista moni on suuntautunut GP-tason rataesteille. Luonteeltaan Louis oli hyvät käytöstavat omaava iso ja romuluinen punaruunikko, joka omasi kuitenkin hellän ja herkän sydämen. Orilta löytyi rohkeutta ja hyppyhalua esteille, ja siltä löytyi sekä voimaa, nopeutta kuin ketteryyttäkin ratojen suorittamiseen. Louis siirtyi maan lepoon syyskuussa 2019, 20-vuotiaana.
Periyttää:
✓ Kummallista kirjavuutta ✓ Siroa rakennetta ?
- Ketteryys
- Älykkyys - Hyppytekniikka
kohtalainen
kohtalainen heikko
+ Laukka
+ Rohkeus + Herkkyys
erinomainen
erinomainen hyvä |
ERJ vt. 0/10
0 starttia | 0 voittoa | 0 sijoitusta | = 0 %
|
Almanakka |
Palkintorahat 0 v€
|
Sijoitus
|
Prosentit
|
|
Luokka
|
Alaisuus
|
Kisapaikka
|
Päivämäärä
|
Näyttelytulokset
|
Vertical Divider
|
[
1] "Kaunis kuva kokonaisuudessaan.” |
Päiväkirja
17th May 2023 - Jinille näyttelyjargonia
Mielettömän söpö mustankirjava maitovarsa ravasi ujosti näyttelyareenalle emänsä perässä. "Oho." yleisö huokaisi ihastuneena, kun varsa oli pyllähtää istualteen kun kehäkolmion reunassa tuli vastaan kukkaistutus. Läsipäinen varsa ei enää tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä- se tuijotti kukkasaavia korvat höröllään jalat maahan muurautuneena samalla, kun emätamma jatkoi matkaansa. Emätamman kanssa juokseva esittäjä huomasi Jinin jääneen, joten hän käänsi tamman ympäri ja kävi emän tuella hakemassa varsan mukaan.
Muutaman ravikierroksen jälkeen Jin ja sen emätamma asetettiin seisomaan varsinaista rakennearvostelua varten. "Tänään orivarsa esitetään hyväkuntoisena. Se on pyöreärunkoinen ja sopusuhtainen varsa, jolla on kaunis sekä ilmeikäs pää. Sillä on hieman pysty lapa, etujaloissa pitkät, vennohkot vuohiset. Takajalat hyväasentoiset. Käynti matkaavoittavaa, ravi lennokasta ja joustavaa." sanelin kehätuomarille, joka kirjoitti arvostelua orin arvostelupaperiin.
"Tänään tämä orivarsa palkitaan I-palkinnolla." jatkoin, ja ojensin käteni ottaakseni kehätyötenkijöiltä I-palkinnon ruusukkeen. "Jaha, sitä tuli pienelle pojalle nälkä." naurahdin, kun astelin tamman ja varsan luokse antaakseni näytteilleasettajalle ruusukkeen heti muistoksi pikkuvarsan ensimmäisistä kilpailusta. "No niinpä näyttää." näytteilleasettaja naurahti hieman häpeillen, kun huomasi Jinin matkanneen emänsä maitobaariin.
"Mä voisin aina tuomaroida näitä maitovarsaluokkia." kuiskasin kehäsihteerille hänen luokse palattuaan. Enkä kyllä edes valehdellut; olihan nämä pikkuvarsat mahdottoman söpöjä kaikessa ja niissä yhdistyi tietynlainen ujous ja uteliaisuus kaikissa. Tämä mustankirjava jätti kuitenkin minuun lähtemättömän vaikutuksen - ehkä upean ulkomuotonsa, ehkä mysteeriksi jääneen luonteensa vuoksi.
Muutaman ravikierroksen jälkeen Jin ja sen emätamma asetettiin seisomaan varsinaista rakennearvostelua varten. "Tänään orivarsa esitetään hyväkuntoisena. Se on pyöreärunkoinen ja sopusuhtainen varsa, jolla on kaunis sekä ilmeikäs pää. Sillä on hieman pysty lapa, etujaloissa pitkät, vennohkot vuohiset. Takajalat hyväasentoiset. Käynti matkaavoittavaa, ravi lennokasta ja joustavaa." sanelin kehätuomarille, joka kirjoitti arvostelua orin arvostelupaperiin.
"Tänään tämä orivarsa palkitaan I-palkinnolla." jatkoin, ja ojensin käteni ottaakseni kehätyötenkijöiltä I-palkinnon ruusukkeen. "Jaha, sitä tuli pienelle pojalle nälkä." naurahdin, kun astelin tamman ja varsan luokse antaakseni näytteilleasettajalle ruusukkeen heti muistoksi pikkuvarsan ensimmäisistä kilpailusta. "No niinpä näyttää." näytteilleasettaja naurahti hieman häpeillen, kun huomasi Jinin matkanneen emänsä maitobaariin.
"Mä voisin aina tuomaroida näitä maitovarsaluokkia." kuiskasin kehäsihteerille hänen luokse palattuaan. Enkä kyllä edes valehdellut; olihan nämä pikkuvarsat mahdottoman söpöjä kaikessa ja niissä yhdistyi tietynlainen ujous ja uteliaisuus kaikissa. Tämä mustankirjava jätti kuitenkin minuun lähtemättömän vaikutuksen - ehkä upean ulkomuotonsa, ehkä mysteeriksi jääneen luonteensa vuoksi.
© Siiri VRL-14355
30th January 2023
Pätkelmä tästä tarinasta.
-- ”Onko sinulla kyytiä, tuletko kanssamme?” Madeline huolehti.
”Miulla on kyyti”, Amy sanoi ja katsoi kännykkäänsä. Hänelle olikin tullut Billyltä ääniviesti. Hän nosti puhelimen korvalleen.
”Myöhästyn. En päässyt lähtemään heti, Jin makasi karsinassa eikä suostunut syömään, joten piti soittaa eläinlääkäri. Lähdin kuitenkin siis jo, mutta olen varmaan reilun tunnin myöhässä.”
”Voi ei...”
”Onko jokin vialla?” Madeline kysyi. ”Eikö kyytisi tulekaan?”
”Billy on myöhässä, hää… anteeksi, miun pitää soittaa...”
”Toki. Mutta jos hän on myöhässä, tuletko kanssamme vaikka kahvilaan sillä aikaa? En halua, että jäät tänne haaskalintujen... anteeksi - journalistien kynsiin, sinä poloinen...”
Amy seurasi Andrewn ja Madelinen perässä kadun yli ja korttelia pitkin, Madelinen seuratessa kännykästä karttasovelluksesta lähintä kuppilaa. Amyn oma kännykkä oli taas korvallaan, sillä kertaa hälyttäen. Billy vastasi. Taustalta kuului huminaa, eli hän tosiaankin oli autollaan tulossa.
”En ole vielä Miamissa –”, hän aloitti.
”Jin. Mikä sillä on?”
”En tiedä. Eläinlääkäri jäi tutkimaan.”
”Se ei… syö?”
”Niin, ei suostu imemään, ei pulloa eikä nisiä, eikä noussut seisomaan, vaikka porukka kävi tuuppimassa. Ei siinä ulkoisesti ollut mitään, oli ihan hereillä ja ookoo, makasi vain, mutta se ei ole syönyt liian pitkään aikaan, kuten videotallenteista katsottiin –”
”Pikku-Jin...”, Amy huokaisi suruissaan. ”Entä Deluxe?”
”Vaikutti levottomalta sekin.”
”Äitinä on tietysti levoton, kun varsa ei syö”, Amy sanoi lähinnä itsekseen. Billy oli puhunut hermostumatta, mutta Amy aisti kireyden ja pelon linjan läpi. Totta kai Billy olisi stressaantunut: Jin-Gitaxias oli hänen ensimmäinen kasvattinsa, ensimmäinen oman hevosensa varsa, ja, jos sille tapahtuisi jotakin, tulisi komplikaatioita tai mitä tahansa… puhumattakaan siitä, että se olisi myös äärimmäisen surullista. ”Ei siun olisi tarvinut lähteä miuta hakemaan. Mie olen täällä Madelinen ja Andrewn kanssa, olisin voinut tulla taksilla takaisin.”
Hetken kuului pelkkää kaukaista hurinaa taustalta, ennen kuin Billy vastasi: ”Olen jo puolimatkassa, olisit voinut kertoa sen aiemmin.” Sitten: ”Pyysit, että haen. Sanoit, että tarvitset minut tueksesi.”
”Ja mie tarvinkin”, Amy sanoi vaisusti. He olivat kumpikin hiljaa.
”No, soitan, kun olen kaupungissa. Moi.” --
-- ”Onko sinulla kyytiä, tuletko kanssamme?” Madeline huolehti.
”Miulla on kyyti”, Amy sanoi ja katsoi kännykkäänsä. Hänelle olikin tullut Billyltä ääniviesti. Hän nosti puhelimen korvalleen.
”Myöhästyn. En päässyt lähtemään heti, Jin makasi karsinassa eikä suostunut syömään, joten piti soittaa eläinlääkäri. Lähdin kuitenkin siis jo, mutta olen varmaan reilun tunnin myöhässä.”
”Voi ei...”
”Onko jokin vialla?” Madeline kysyi. ”Eikö kyytisi tulekaan?”
”Billy on myöhässä, hää… anteeksi, miun pitää soittaa...”
”Toki. Mutta jos hän on myöhässä, tuletko kanssamme vaikka kahvilaan sillä aikaa? En halua, että jäät tänne haaskalintujen... anteeksi - journalistien kynsiin, sinä poloinen...”
Amy seurasi Andrewn ja Madelinen perässä kadun yli ja korttelia pitkin, Madelinen seuratessa kännykästä karttasovelluksesta lähintä kuppilaa. Amyn oma kännykkä oli taas korvallaan, sillä kertaa hälyttäen. Billy vastasi. Taustalta kuului huminaa, eli hän tosiaankin oli autollaan tulossa.
”En ole vielä Miamissa –”, hän aloitti.
”Jin. Mikä sillä on?”
”En tiedä. Eläinlääkäri jäi tutkimaan.”
”Se ei… syö?”
”Niin, ei suostu imemään, ei pulloa eikä nisiä, eikä noussut seisomaan, vaikka porukka kävi tuuppimassa. Ei siinä ulkoisesti ollut mitään, oli ihan hereillä ja ookoo, makasi vain, mutta se ei ole syönyt liian pitkään aikaan, kuten videotallenteista katsottiin –”
”Pikku-Jin...”, Amy huokaisi suruissaan. ”Entä Deluxe?”
”Vaikutti levottomalta sekin.”
”Äitinä on tietysti levoton, kun varsa ei syö”, Amy sanoi lähinnä itsekseen. Billy oli puhunut hermostumatta, mutta Amy aisti kireyden ja pelon linjan läpi. Totta kai Billy olisi stressaantunut: Jin-Gitaxias oli hänen ensimmäinen kasvattinsa, ensimmäinen oman hevosensa varsa, ja, jos sille tapahtuisi jotakin, tulisi komplikaatioita tai mitä tahansa… puhumattakaan siitä, että se olisi myös äärimmäisen surullista. ”Ei siun olisi tarvinut lähteä miuta hakemaan. Mie olen täällä Madelinen ja Andrewn kanssa, olisin voinut tulla taksilla takaisin.”
Hetken kuului pelkkää kaukaista hurinaa taustalta, ennen kuin Billy vastasi: ”Olen jo puolimatkassa, olisit voinut kertoa sen aiemmin.” Sitten: ”Pyysit, että haen. Sanoit, että tarvitset minut tueksesi.”
”Ja mie tarvinkin”, Amy sanoi vaisusti. He olivat kumpikin hiljaa.
”No, soitan, kun olen kaupungissa. Moi.” --
© Amy Center VRL-02207
27th January 2023
Pätkelmä tästä tarinasta.
-- Video päättyy.
”Lol.”
”Juu.”
”Kova juttu. Mutta se varsa oli kyllä sairaan makee. Näytti tosi oudolta.” Tyypillistä. Totta kai Billy Centerin ensimmäinen kasvatti olisi jonkinlainen überharvinainen väri-ilmestys, vaikken hevosten väreistä mitään (edelleenkään) niin tajunnutkaan.
Samalla, kun kippasin loput limutölkin pohjalta kitaani, avasin kännykällä Mëmagen ja hain Billimasin tilin. Jep, siellähän sillä oli siitä (mustavalkoinen) kuva: hämmentävän näköisestä sinisilmäisestä varsasta, jolle joku näytti kaataneen maalipurkin päähän. Kuvatekstinä luki: Deluxen ensimmäinen varsa, Jin-Gitaxias.
Tyrskäytin soodat nenästä.
”Pelaako se Magic: The Gatheringiä?!”
”Jaa mitä?”
”Mee kattoon sen somesta. Sen videolla olevan varsan nimi on Jin-Gitaxias!”
”Jaa. Cool. Hyvä nimi.”
Jin-Gitaxias oli cool. Sininen Phyrexian. Mä olin aina all in edes etäisesti liskoa muistuttaviin magiaörkkeihin, vaikka niiden statsit ei sitten mitään parhaita aina oliskaan, joten hell yeah!! En olis ikinä uskonut, että Billy oli MTG-fani. Se ei vaikuttanu niin nörtiltä. Siis: se ei vaikuta ollenkaan nörtiltä. Hyvin anti-nerd. No Nörde. Ja mä taas olin The Nörtti, joten Billy siis oli mun täydellinen vastakohta. --
-- Video päättyy.
”Lol.”
”Juu.”
”Kova juttu. Mutta se varsa oli kyllä sairaan makee. Näytti tosi oudolta.” Tyypillistä. Totta kai Billy Centerin ensimmäinen kasvatti olisi jonkinlainen überharvinainen väri-ilmestys, vaikken hevosten väreistä mitään (edelleenkään) niin tajunnutkaan.
Samalla, kun kippasin loput limutölkin pohjalta kitaani, avasin kännykällä Mëmagen ja hain Billimasin tilin. Jep, siellähän sillä oli siitä (mustavalkoinen) kuva: hämmentävän näköisestä sinisilmäisestä varsasta, jolle joku näytti kaataneen maalipurkin päähän. Kuvatekstinä luki: Deluxen ensimmäinen varsa, Jin-Gitaxias.
Tyrskäytin soodat nenästä.
”Pelaako se Magic: The Gatheringiä?!”
”Jaa mitä?”
”Mee kattoon sen somesta. Sen videolla olevan varsan nimi on Jin-Gitaxias!”
”Jaa. Cool. Hyvä nimi.”
Jin-Gitaxias oli cool. Sininen Phyrexian. Mä olin aina all in edes etäisesti liskoa muistuttaviin magiaörkkeihin, vaikka niiden statsit ei sitten mitään parhaita aina oliskaan, joten hell yeah!! En olis ikinä uskonut, että Billy oli MTG-fani. Se ei vaikuttanu niin nörtiltä. Siis: se ei vaikuta ollenkaan nörtiltä. Hyvin anti-nerd. No Nörde. Ja mä taas olin The Nörtti, joten Billy siis oli mun täydellinen vastakohta. --
© Crid Malbor VRL-02207
12th January 2023
Pätkelmä tästä tarinasta.
”Siellä se on. Deluxen ensimmäinen varsa, Jin.” Amy piteli videokameraa, kun Billy meni laitumelle narun kanssa. Kuva seurasi häntä kiinnittämässä sen Deluxen riimuun ja taluttamassa tamman pois; musta, valkopäinen varsa seurasi hillitysti perässä. Se ei koukkaroinut vinhasti kuin varsat yleensä, ei juurikaan edes liimautunut kiinni emäänsä, vaikka oli vasta viikon vanha, vaan vaikutti jo nyt kovin itsenäiseltä. Ja omapäiseltä. ”Billy kutsuu sitä Jin-Gitaxiakseksi. Se on hahmo eräästä korttipelistä, jota miun veljet pelaa. Billy ei kuitenkaan tiennyt sitä. Billy, miksi nimi Jin-Gitaxias?”
Billy ja hevoset olivat ehtineet ulos tarhasta ja ylittivät tietä takaisin tallien puolelle.
”Se kuulosti hienolta.”
”Hää tarttui siihen, kun Nikolai sanoi niin”, Amy kuiskasi luottamuksellisesti seuraajilleen, mutta Billy kuuli; Amy hymyili hänelle ilkikurisesti. ”Hää ei ole hyvä keksimään nimiä itse...”
”Se kuulosti mahtipontiselta”, Billy sanoi heilautten Deluxen riimunnarua. ”Voittajalta”, hän lisäsi.
”Hää ei ollut samaa mieltä enää sitten, kun sai kuulla sen olevan lisko”, Amy hihitti. ”Mutta nyt on liian myöhäistä...”
”Ei ole. Voin nimetä sen muuksikin, mutta se nyt vain sattui tarttumaan.”
Amy kuvasi Deluxen harjausoperaation ja Jinin totuttelun ihmisen kosketuksiin. Varsa vääntelehti aina, kun Billy tai hän koski siihen. Sen kylmänsininen katse tuntui aina luotaavan jotain kaukaisuudessa olevaa, jotain muuta kuin niitä, jotka kiinnittivät siihen huomionsa. Katseessa, silmissä, oli jotain tuttua…
Jin-Gitaxiasta oli tullut somejulkkis yhdellä kertaa. Jo ennen kuin mitään videota varsasta oli edes ulkona, Amyn kommentit olivat vilisseet siitä pyyntöjä ja kysymyksiä.
”Siellä se on. Deluxen ensimmäinen varsa, Jin.” Amy piteli videokameraa, kun Billy meni laitumelle narun kanssa. Kuva seurasi häntä kiinnittämässä sen Deluxen riimuun ja taluttamassa tamman pois; musta, valkopäinen varsa seurasi hillitysti perässä. Se ei koukkaroinut vinhasti kuin varsat yleensä, ei juurikaan edes liimautunut kiinni emäänsä, vaikka oli vasta viikon vanha, vaan vaikutti jo nyt kovin itsenäiseltä. Ja omapäiseltä. ”Billy kutsuu sitä Jin-Gitaxiakseksi. Se on hahmo eräästä korttipelistä, jota miun veljet pelaa. Billy ei kuitenkaan tiennyt sitä. Billy, miksi nimi Jin-Gitaxias?”
Billy ja hevoset olivat ehtineet ulos tarhasta ja ylittivät tietä takaisin tallien puolelle.
”Se kuulosti hienolta.”
”Hää tarttui siihen, kun Nikolai sanoi niin”, Amy kuiskasi luottamuksellisesti seuraajilleen, mutta Billy kuuli; Amy hymyili hänelle ilkikurisesti. ”Hää ei ole hyvä keksimään nimiä itse...”
”Se kuulosti mahtipontiselta”, Billy sanoi heilautten Deluxen riimunnarua. ”Voittajalta”, hän lisäsi.
”Hää ei ollut samaa mieltä enää sitten, kun sai kuulla sen olevan lisko”, Amy hihitti. ”Mutta nyt on liian myöhäistä...”
”Ei ole. Voin nimetä sen muuksikin, mutta se nyt vain sattui tarttumaan.”
Amy kuvasi Deluxen harjausoperaation ja Jinin totuttelun ihmisen kosketuksiin. Varsa vääntelehti aina, kun Billy tai hän koski siihen. Sen kylmänsininen katse tuntui aina luotaavan jotain kaukaisuudessa olevaa, jotain muuta kuin niitä, jotka kiinnittivät siihen huomionsa. Katseessa, silmissä, oli jotain tuttua…
Jin-Gitaxiasta oli tullut somejulkkis yhdellä kertaa. Jo ennen kuin mitään videota varsasta oli edes ulkona, Amyn kommentit olivat vilisseet siitä pyyntöjä ja kysymyksiä.
Onko se ori vai tamma?
Milloin me saamme nähdä sen?
Onko sen isä oikeasti Acinonyx?
Pitääkö Billy sen?
Nytkin Jinin videot olivat yksi Amyn vlogin tykätyimmistä ja katsotuimmista, mikä kieli siitä, että hänellä oli vankka hevosharrastajien katsojakunta, vaikkei pääasiallinen hevosvloggaaja ollutkaan.
Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun Billy oli Amyn videolla pääosassa. Aikaisemmin Billy oli saattanut joskus näkyä ohimennen, kommentoimassa taustalta jotakin tai kameraa pidellessään puhumassa. Pari kertaa Amy oli esitellyt hänet lyhykäisesti ratsastamassa. Mutta nyt Billy oli yksin ja pitkään videolla hevostaan hoitaessa, siitä puhuessa ja suunnitelmistaan alkuvuoteen pohtiessaan. Ja hän nautti kameran edessä olosta, tekihän sitä työkseenkin.
Hän kertoi kahdesta hevosesta, joita oli käynyt viikolla koeratsastamassa. Amy ei tietysti ollut ollut näkemässä, sillä oli ollut opistolla, mutta lähtisi mukaan kolmannen hevosen koeratsastustilanteeseen – siitä saisi hyvää vlogimateriaalia. Sunny Horse auttoi Billyä löytämään uutta kisahevosta. Oli ollut puhetta, että Cino lähtisi pian takaisin Icarus Kristiansenille vuoden ylläpitosopimuksen jälkeen.
”Kerro myölle millaisia ne oli”, Amy ehdotti Billyn koeratsastettavista. Billy suki Deluxen häntäjouhia auki. Hänellä oli kirkkaanvihreä kauluspaita, paksua jäntevää kangasta, jonka kaulus seisoi napakasti. Paidan rintamuksessa oli kultaisen kruunun ja kolmen pallon kuva: kalliin ratsastusmerkkivaate Princestonen logo. Jalassa olivat tarkasti istuvat toffeen väriset ratsastushousut, jotka liukuivat kiiltävän tahrattomiin nahanruskeisiin saappaisiin.
”Toinen oli ruunikko, ihan nätti hannoverilainen. Tykkäsin sen temperamentista, se oli aika mieto. Hypättäessä tosin aranpuoleinen, tai niin välittäjä varoitti etukäteen ja kyllä sen huomasikin, että kyräili aika paljon. Asettuu tutun ratsastajan kanssa kuulemma sitten paremmin. Toinen oli holstein. Siltä löytyi paukkuja, mutta ei jotenkin muuten tuntunut sopivalta. Hyppäsi kyllä hyvin. Todella isot liikkeet, olin lentää satulasta okserilla”, Billy hymähti ja antoi Deluxen mustan puhtaan hännän laskeutua nätisti. ”Vielä on koeratsastamatta joku kimo ruuna.”
”Sinne mie tulen sitten mukaan”, Amy sanoi osin tuleville videon katselijoille. ”Työ pääsette myös näkemään, miten se menee.”
Billy iski hymyttä kameralle silmää.
Ja äkkiä Amy tajusi. Hän henkäisi hiljaisesti ja painoi nappia; punainen REC katosi. Hän sammutti virran.
”Jin...”, hän sanoi, ”se… sen katse... muistuttaa Annaa.”
”Mitä?” Billy ärähti, mutta oli kyllä kuullut. ”Mitä tarkoitat?”
Amy tuijotti Deluxen varsan etäistä, välinpitämätöntä olemusta ja katsetta, joka pyyhki heidän lävitseen kuin ilmaa – tai jäinen tuuli. Se seisoi Deluxen rinnalla, muttei sen oloisena kuin pieneltä varsalta voisi olettaa: turvaa emästään hakien, ujona ja uteliaana. Päinvastoin.
”En mie… mitään”, Amy epäröi. Hän laittoi kameran laukkuun. ”Mie käyn nyt liikuttamassa Sunin.” --
Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun Billy oli Amyn videolla pääosassa. Aikaisemmin Billy oli saattanut joskus näkyä ohimennen, kommentoimassa taustalta jotakin tai kameraa pidellessään puhumassa. Pari kertaa Amy oli esitellyt hänet lyhykäisesti ratsastamassa. Mutta nyt Billy oli yksin ja pitkään videolla hevostaan hoitaessa, siitä puhuessa ja suunnitelmistaan alkuvuoteen pohtiessaan. Ja hän nautti kameran edessä olosta, tekihän sitä työkseenkin.
Hän kertoi kahdesta hevosesta, joita oli käynyt viikolla koeratsastamassa. Amy ei tietysti ollut ollut näkemässä, sillä oli ollut opistolla, mutta lähtisi mukaan kolmannen hevosen koeratsastustilanteeseen – siitä saisi hyvää vlogimateriaalia. Sunny Horse auttoi Billyä löytämään uutta kisahevosta. Oli ollut puhetta, että Cino lähtisi pian takaisin Icarus Kristiansenille vuoden ylläpitosopimuksen jälkeen.
”Kerro myölle millaisia ne oli”, Amy ehdotti Billyn koeratsastettavista. Billy suki Deluxen häntäjouhia auki. Hänellä oli kirkkaanvihreä kauluspaita, paksua jäntevää kangasta, jonka kaulus seisoi napakasti. Paidan rintamuksessa oli kultaisen kruunun ja kolmen pallon kuva: kalliin ratsastusmerkkivaate Princestonen logo. Jalassa olivat tarkasti istuvat toffeen väriset ratsastushousut, jotka liukuivat kiiltävän tahrattomiin nahanruskeisiin saappaisiin.
”Toinen oli ruunikko, ihan nätti hannoverilainen. Tykkäsin sen temperamentista, se oli aika mieto. Hypättäessä tosin aranpuoleinen, tai niin välittäjä varoitti etukäteen ja kyllä sen huomasikin, että kyräili aika paljon. Asettuu tutun ratsastajan kanssa kuulemma sitten paremmin. Toinen oli holstein. Siltä löytyi paukkuja, mutta ei jotenkin muuten tuntunut sopivalta. Hyppäsi kyllä hyvin. Todella isot liikkeet, olin lentää satulasta okserilla”, Billy hymähti ja antoi Deluxen mustan puhtaan hännän laskeutua nätisti. ”Vielä on koeratsastamatta joku kimo ruuna.”
”Sinne mie tulen sitten mukaan”, Amy sanoi osin tuleville videon katselijoille. ”Työ pääsette myös näkemään, miten se menee.”
Billy iski hymyttä kameralle silmää.
Ja äkkiä Amy tajusi. Hän henkäisi hiljaisesti ja painoi nappia; punainen REC katosi. Hän sammutti virran.
”Jin...”, hän sanoi, ”se… sen katse... muistuttaa Annaa.”
”Mitä?” Billy ärähti, mutta oli kyllä kuullut. ”Mitä tarkoitat?”
Amy tuijotti Deluxen varsan etäistä, välinpitämätöntä olemusta ja katsetta, joka pyyhki heidän lävitseen kuin ilmaa – tai jäinen tuuli. Se seisoi Deluxen rinnalla, muttei sen oloisena kuin pieneltä varsalta voisi olettaa: turvaa emästään hakien, ujona ja uteliaana. Päinvastoin.
”En mie… mitään”, Amy epäröi. Hän laittoi kameran laukkuun. ”Mie käyn nyt liikuttamassa Sunin.” --
© Amy Center VRL-02207
8th January 2023
Räpsäytän silmiäni hämillään, sillä huomaan pysähtyneeni keskelle vierasta tallikäytävää ilman erillistä käskyä, enkä heti hoksaa mikä onnistui huomioni herättämään. Kentältä kuuluvia kaukaisia opetusääniä ja kavioiden kopsahteluita, sekä vaimeaa merenpauhua ja innokkaina kiljuvia lintuja lukuunottamatta tallikäytävä on hiljainen, eikä siellä näy elonmerkkejä. Karsinatkin ovat tyhjillään.
Sunny Horsen tilat ovat siistit ja uudennihkeät, laitan hiljaa merkille.
Lattialla ei ole korsia eikä lantaa. Yksittäiset riimunnarut ja hevosten varusteet on aseteltu huolellisesti paikkoihinsa missä ne on mahdollisimman vähän edessä, ja jopa lapiot ja talikot on aseteltu seinälle pidikkeisiinsä siistiin riviin. Tuskin pystyn haistamaan edes tallin ominaishajua, lantaa ja hevosia. Toisaalta tallirakennus on niin järettömän iso ja avoin. Ilmanvaihto tuskin tuottaa ongelmaa. Floridassa nyt varsinkaan.
Kaikki tuntuu niin virheettömältä, aivan kuin skenaario olisi lavastettu. Mutta mitä varten?
Tallista välittyy myös aivan omanlainen auktoriteettinsa, jota on vaikea sivuuttaa. Se tuntuu miltei arvostelevalta. Kuin minun tulisi olla tietyn arvoinen tai etuoikeutettu saadakseni kunnian olla täällä. Toisaalta niinhän se varmasti onkin, sillä talikosta seinämateriaaleihin ja korkealta katosta levittäytyviin valokeiloihin, kaikki huutaa tiluksiin ammennettua rahaa ja vaikutusvaltaa. Talliin tuskin olisi asiaa kuin prosentilla alan harrastajista.
Eipäilen vahvasti kuulunko silloin minäkään rajaukseen.
Tiedostin nimittäin ihmisten ilmeet ja vinot katseen jo sillä sekunnilla, kun peruutin Logen ulos traileristaan. Ori kun ei ole sporttinen, lyhytselkäinen puoliverinen mitä porukka pitää selvästi täällä arvossaan. Niin, pistin kyllä merkille. Enkä epäile ollenkaan etteikö meidät olisi häädetty matkoihin kuin kapista koiraa, jos meillä ei olisi takinkauluksessa niinkin montaa arvokisasaavutusta kun meillä on.
Aikaisemmat katseet ja tuijotukset joista en normaalisti välittäisi, saa minut nyt itsetietoiseksi kaikesta; tummista silmänalusistani, vuoden vanhasta vaatetuksestani, Logen vähemmän kiiltävästä talvikarvasta. Tunnen voimakasta halua varmistaa, ettei kuluneet jodhpurini tuoneet mukanaan paskaa likaamaan heidän puhtaankiiltävää tallikäytävää, ja sekös minua ärsyttääkin.
En tahallanikaan suostu katsomaan varpaisiini.
Sen sijaan annan katseeni kiertää talliaulassa, sinne asetelluissa toinen toistaan moderneissa vimpaimissa, joista en osaisi tunnistaa puoliakaan, sekä suurissa tyhjissä karsinoissa, jotka nekin on selvästi erityisiä toimenpiteitä varten muista erilleen tänne aseteltu. Joudun vilkaisemaan niiden suuntaan uudelleen, sillä yksi niistä ei olekaan tyhjä, vaan minua tuijottaa hiljaa ja naulitsevasti siniset silmät ja mustanruskea pää. Valkoinen kuonopilkku on juuri ja juuri näkyvissä karsinan reunan yli. Hevonenko oli minut ajatuksistani havahduttanut?
Ajatus hämmentää. Tuntemattomissa paikoissa en normaalisti muita hevosia noteeraa ja ihan syystä. Ne kun on muiden hevosia, useimmiten kisahevosia, ja näin ollen kuuluvat tietenkin sanomattoman säännön ‘älä koske äläkä lähesty’ piiriin. Jalkani tuntuu sen kuitenkin unohtaneen, sillä ne vievät minut suoraan vieraan karsinan ovelle tyydyttämään epätyypillistä uteliaisuuttani.
Mustanpuhuva hevonen seisoo siellä vaisun oloisena. Sen silmät painuvat takaisin puoliumpeen ja korvat liikahtavat laiskasti vastakkaisiin suuntiin kun se hoksaa, etten ole tuttu ihminen enkä ole tuomassa mukanani ruokaa. Tai niin ainakin kuvittelen. Aluksi epäilen sen olevan toipilas, onhan se eristetty omaan karsinaankin, mutta tamman jalkojen juureen käpertynyt musta mytty kertookin sen väsyneelle käytökselle oikean syyn. Sormeni nousee hitaasti karsinan metallireunuksille ja kurkistan syvemmälle sisään.
Varsa on kovin pieni ja sen hempeästi kihartuva karva näyttää vastikään kuivuneelta, ehkä muutaman tunnin vanhalta. Sen valkosukkaiset jalat on asettuneet yhtä lukuunottamatta hoikan kehon alle piiloon. Varsa näyttäisi muuten kuin miltä tahansa varsalta, mikäli sen väritys ei olisi niin eriskummallinen.
Naama on pääosin kermanvalkoinen, mustaa silmänympärystä, poskipilkkuja ja juovaa sen ohimolla lukuunottamatta. Joudun katsomaan tarkemmin, mutta olen varma sen mustan karvapeitteen seasta näkyvän tummia, kirahvikuvioisia läikkiä, joita muistan nähneeni eksklusiivisesti vain -
“Deluxe varsoi aamuyöllä,” Billy Centerin ääni kuuluu takaani varoittamatta ja tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn yllätyksestä. Nuori kilparatsastaja on ilmestynyt tallikäytävälle ilman merkkiä saapumisestaan.
Keskeytys tuntuu vaivaannuttavalta enkä voi olla ajattelematta kuinka nyt vieraan karsinan laidalla seisoessani näytän kuin rosmolta pankkiholvissa. Joka on jäätynyt paikoilleen kuin kauris ajovaloissa. Ei todellakaan siellä missä pitäisi, eikä todellakaan sellaisella reaktiolla kuin pitäisi.
Tunnistan miehen silmissä arvioivan katseen. En pysty karistamaan tunnetta, kuin olisin hyönteinen suurennuslasin alla. En torakka, mutten harvinainen perhonenkaan. Toivon nyt, että olisin ehkä sittenkin tarkistanut kuluneet kenkäni kun oli mahdollisuus.
Vilkaisen jännittyneenä häneen ja sitten hevoseen.
Herasilmät, mustanruskea karvapeite. Sunny Horse. En tiedä miksen heti yhdistänyt pisteitä. Näen kaksikon miltei joka toisessa kansainvälisessä kilpailussa. Ja tiedän myös hänen ratsastavan Floridalaisen tallin sponsorihevosilla ja sponsorisopimuksilla.
Vilkaisen takaisin Billyn suuntaan. Mies ei hymyile suulla eikä silmillään, vaan näyttää tavanomaisen vakavan arvokkaalta itseltään. Tähän asti olen käsittänytkin sen olevan miehen normi, mutta jokin hänen asteen kohotetussa leuassaan ja rypyttömässä otsassaan viestii hänen olevan ehkä jopa hyvällä tuulella?
Ehkä tämä onkin miehen normaali olemus ja minä olen vain tottunut näkemään hänen happaman irvistyksensä stressaavissa tilanteissa; lämmittelyradoilla, kilpa-areenoilla, Raptorin selässä…. Kärpäspilkukkaan orin ylläpitosopimuksen irtisanominenkin oli viestinyt pelkkää jäätä, tosin, ehkä aiheestakin. Heidän ensimmäiset yhteiset viikot oli lähteneet lievästi sanottuna kuivasti liikkeelle eikä Sim World Cupin osakilpailuissakaan ollut herunut palkintosijoja yhdelläkään kertaa, ja Power Jumpissa tapahtunut suoraansanottu emämunaus sinetöi tietenkin kohtalon.
Sitten oli tietenkin palkintojenjakotilaisuudet ja haastattelut, joita varten miehen voitokas ja hampaat paljastava hymynsä tuntuu olevan yksinomaa varattu.
Nyt hän ei tarjoa kumpaakaan niistä. Mutta koska en lue miehen ilmeessä tai äänensävyssä vihamielisyyttä, eikä hän kuulostanut syyttävän minua tunkeilustakaan, nojaan ristityt kämmenvarteni takaisin varsakarsinan reunaa vasten rennommalla mielin.
Billy astelee viereeni - kunnioittavan etäisyyden päähän mutta viereeni - höyryävä kahvikuppi kädessään. Vaikken olekaan ollut miehen kanssa kovin useasti vuorovaikutuksissa, hänen ilmeensä ei ole tällä kertaa varautunut tai kylmä, päinvastoin, hän näyttää ottavan yllättävän kohtaamisemme vastaan paremmin kuin olisin ajatellutkaan. Toki avasihan hän keskustelunkin.
Annan itselleni sekunnin aikaa kerätä itseni kasaan. Vilkaisen samalla miehen suuntaan varmistusta hakien.
Billy näyttää tavanomaisen huolitellulta itseltään; vaatteet on kuin suoraan kaupan hyllyltä ja joku ratsastajan muotilehtiä seuraava tunnistaisi varmasti miehen käyttämät merkit kausivalikoimien uutuuksista. Hiukset on asettautuneet ennalta määrättyihin paikkoihin kuin elokuvan pääkohtausta varten, jossa protagonisti näyttää yhtä virheettömältä henkeäsalpaavien toimintakohtauksien jälkeen kuin ennen niihin joutuessaan. Smaragdinvihreä korvakoru ja kullattu kello välähtävät huomionhakuisesti tallikäytävän hämärässäkin kohdassa.
Miehen iho on virheetön ja silmät terävät kuin haukalla. Kahvikuppi voisi olla ainoa viittaus poikkeavan aikaisesta herätyksestä.
Tarjoan hänelle pienen nyökkäyksen tervehdykseksi. “Komean näköinen kaveri. Onneksi olkoon,” sanon vilpittömästi. “En tiennyt Deluxen olevan tiineenä.”
Kommenttini vaikutus on miltei silmin nähtävissä.
En tiedä yrittääkö Billy minimoida sitä neutraalilla olemuksellaan, tietoisesti tai tiedostamatta, mutta mielihyvää hän ei reaktiostaan aivan osaa peittää. Hänen leukansa kohoaa miltei huomaamattomasti ja huulenpäänsä kaartuu asteen ylös, ja ruskeisiin silmiin syttyy tyytyväinen kiilto. Pöyhistikö mies rintaansakin? Se ja hänen päälaelle nostetut hiuksensa ja törrökiehkura tuo ehkä sittenkin enemmän mieleeni sulkiaan esittelevän kakadun kuin tarkkasilmäisen haukan.
“Aika oli sopiva. Power Jump -sijoitus ja Kultasaari Cup rankingvoitto nostaa tamman arvoa.” Billy vastaa tyytyväisenä. Hän katsoo Deluxea ylpeänä. Jostain syystä en saa sellaista fiilistä että hän olisi niinkään Deluxesta ylpeä yksilönä, enkä tiedä mitä siitä ajatella.
Mies tuntuu äkkäävän sanoissaan jotain sanomatonta, sillä hän vilkaisee nopeasti silmäkulmastaan suuntaani ja lisää perään merkitsevästi: “Tässä on myös sopivasti liikkumavaraa ennen kuin ruvetaan täyspäiväisesti valmentautumaan tulevaan kesään.”
Ah, niin tietenkin, ajattelen. Hänen mielestä olisi tietenkini sääli, jos minun kaltainen vastus käsittäisi virheellisesti Deluxen varsomisen merkitsevän ratsukon kisalomailua tulevalla kaudella, enkä tarvitsisi jatkuvasti hermoilla milloin he ohittaisi meidät sijoituksissa.
No, sitä Billyn ei tarvitse enää pitkään stressailla.
Haluan naurahtaa happaman pilkallisesti, mutta Billy luulisi sen olevan osoitettu hänelle joten puren hampaani yhteen. Koska tietenkin, vaikka olen toisella puolen maailmaa ja kaukana asiaankuuluvista tahoista, niinkin random tyyppi kuin Billy ja aivan muissa asioissa onnistuu tietämättä sohaisemaan minulle herkkää aihetta jo minuutti törmäämisestämme.
“Varsa näyttää tutulta,” ohjaan aiheen nopeasti muualle. “Onko Acina- Acinox- …” kamppailen nimen kanssa. Kurtistan kulmiani. Acinanex?
“Acinonyx,” mies korjaa kuivasti ja varmistaa samalla epäilykseni.
“Acinonyx,” toistan perässä. “Veikeän näköinen kuviointikin. Käänteiset markanpilkut on aika harvinaisia. Eikö muutama vuosi sitten pyörinyt joku rautias kansainvälisillä kentillä…?”
“Zirafe, PJ’18 ennakkosuosikki.” Billy vastaa. Hänen äänensävynsä kuulostaa yhtaikaa nenäkkäältä, kuivalta ja ylpeältä, kuin ei osaisi päättää ollako pahastunut etten tiedä kyseisen hevosen syntymäpäivää tai markanpilkkujen lukumäärää automaattisesti vaiko tyytyväinen Zirafen tulleen ylipäätänsä mainituksi asian yhteydessä. “Cinon emä, tietenkin. Sillä oli potentiaalia jo ennen kuin se meille Kanadaan tuli. Amelie Chaputin ratsunakin toimi muutaman vuoden.”
Mies heittää minuun katseen, kuin varmistaakseen, että tiedän tällä kertaa kenestä puhutaan.
“Ja Cinon isähän on Exitus Spiritus.”
Billy hiljenee hörppäämään kupistaan. Antaa niin ikään informaatiopläjäykselle aikaa vaikuttaa. Hän esittää huoletonta ja hieman välinpitämätöntä, kuin tuollaisia kerran elämässä -tarjouksia tulisi hänelle vastaan roskapostiin saakka, mutta uteliaat, huomaamattomat vilkaisut reaktioni perässä kertoo jotain muuta.
Vihellän joka tapauksessa kunnioittavasti. Sirius on estemaailman kuuluisuus, legenda jopa. Sen tunnistaa nimeltään kaikki vähänkin hevosurheilua seuranneet, ja astutusmahdollisuus orin kunnioitettavasta suvusta on valehtelematta vähintäänkin joka toisen esteharrastajan märkä uni. Vaikka kyseinen ori olikin kilpailuaikoinaan painottunut enemmän kenttäratsastuksen puolelle.
Katson tuota mustankirjavaa varsaa nyt uusin silmin, eikä samankaltaisuutta voi olla enää huomaamatta. Sen poskella on väripilkkuja ja silmänympärykset mustat kuin yliampuva kajaali. Sen posken takaa lähtee myös kolme valkoista juovaa kaulalle hyvin samaan tapaan kuin muistan varsan isoisällä menneen. Korkeita sukkiaan se ei ole tainnut sieltä suunnasta kuitenkaan periä.
Varsa näyttää kokonaisuudessaan enemmän tietenkin Acinonyxiltä kuin Siriukselta. Kahdesta erinomaisesta vaihtoehdosta se saattoi olla tässä tapauksessa kuitenkin jopa parempi, sillä ihmiset myisivät toisen munuaisensa ja kiittäisivät vielä perään saadakseen mahdollisuuden tuollaiseen väriherkkuun. Puhumattakaan potentiaalista, mikä varsaan on todennäköisesti pakattuna.
Deluxe, Cino, Sirius… Deluxen sukua en suoriltaan muista muttei ole epäilystäkään etteikö sielläkin ole yhtä korkeatasoisia nimiä.
Billy tuntuu arvaavan minne suuntaan ajatukseni on kulkeutunut. Hän hörppää kahviaan arvokkaan oloisena uudelleen ja nojaa nyt karsinan reunalle hyvin samaan tapaan. “Power Jump-mestari, PJ sijoituksia, korkeaa estesukua ja laatuarvostelupalkittuja kolmeen polveen saakka,” hän latelee merkityksellisesti vaikkei vihjailuja ole tarpeen ääneen tuoda ollenkaan, että hoksaisin minkälainen tulevaisuus varsalla olisi luvassa.
“Odotukset on kovat pienelle varsalle,” vastaankin pohdiskelevasti.
Heti kun sanat lähtevät suustani Billyn pää pyörähtää salamana puoleeni. Hänen vihreät silmänsä välähtää vaarallisesti ja vetäytynyt ylähuuli paljastaa altaan puhtaan rivin valkoisia hampaita. Hetken luulen miehen ärähtävän minulle koiran lailla, mutta hän onnistuu hillitsemään itsensä viime hetkellä. Kuulen rattaiden naksuttavan hänen päässään kommenttini merkitystä miettiessä. Lopulta Billy päätyy mulkoilemaan suuntaani epäilevästi.
“Deluxe on 159 cm ja siirrymme kohta GP-luokkiin.”
“Potentiaalia löytyy varmasti,” rauhoittelen. “Muutama tunti maanpäällä ja tulevaisuus jo kiveen hakattu. Tietääköhän varsa itsekään.” Hyväntuulinen kommenttini saa Billyn asteen rentoutumaan, kun hän ei äkkää äänessäni pahantahtoisuutta. Hän hyväksyy sovinnon elkeeni vaikkei kommentti huvitakaan. No, eipä mies ole koskaan vaikuttanut kovin sentimentaaliselta tyypiltä.
“Aiotko pitää sen?”
“En.”
Vastaus tulee niin nopeasti ja töksähtäen, että Billykin räpäyttää silmiään kuin se olisi tullut hänelle itselleen yllätyksenä. Tai ehkä hän ajatteleekin vasta ensimmäisiä kertoja, että varsan pitäminen on ylipäätänsä edes vaihtoehto.
“Ai,” sanon hieman hämilläni. “Oletin, että Titanin poismenon johdosta sinulla olisi uuden hevosen mentävä kolo… Pahoittelut, muuten. Harmillinen tapaus.”
Billy murahtaa. Hän kääntyy sulkeutunein elein kulmat mutrulla poispäin. Leukaan tulee kireä kulma. Herkkä aihe siis.
Titanin kuoleman ja sen yhden tytön murhan tiimoilta on ollut paljon kirjoituksia mediassa, joskin oma tilanteeni on saanut minut välttelemään mediaa ehkä turhankin hanakasti, enkä ole siitä syystä ihan perillä mitä tapahtumat loppupeleissä sisälsi. Eikä Billyllä tietenkään ole halua lähteä aihetta uudelleen enää pyörittelemäänkään, joten en kärky parempaa vastausta.
"Elämä jatkuu," mies murahtaakin vähäsanaisesti. “Deluxe pitää käteni tarpeeksi kiireisenä ja olen jo kirjoittamassa sponsorisopimuksia muiden tasokkaiden hevosten kanssa. Varsa ei olisi kilpailukunnossa useaan vuoteen muutenkaan, joten en tee sillä mitään.”
Billy on kääntänyt aiheen nopeasti takaisin varsaan, mutta kuinka kylmältä hänen äänensä kuulostaakaan. Titanin mainintako sai sen aikaan vai eikö hän ajattele Deluxen esikoisella olevan muuta arvoa? Kuin kasa tuohisia mitä mies tulee varsan myynnistä epäilemättä saamaan, tietenkin.
“Ja voin sijoittaa myyntisaatavat uuteen lupaavaan ja aktiivisesti kisaavaan hevoseen,” hän vahvistaa ajatukseni heti perään.
Deluxen tuttavallinen hörähdys varastaa huomiomme ja hiljennymme molemmat seuraamaan kuinka mustankirjava varsa heräilee päiväuniltaan. Pieni otus suoristaa koukistetut jalkansa ja nousee huojuen niiden varaan. Ensiaskeleet on taidettu ehtiä jo kokemaan, sillä se suuntaa oitis maitobaarille tyydyttämään nälkänsä ilman isompia kömmähdyksiä.
Ja kun hiljaisuudessa katselen varsan ahnasta juomista, joudun myöntämään, että olen hitusen kateellinen Billyn tilanteelle.
Hänen elämänsä tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä - sponsorisopimuksia, hevosdiilejä, esikoisvarsoja - eikä hänen tarvitse kuin tarttua niihin. Ne hän on epäilemättä ansainnutkin, työstämällä sekä itsensä että uransa tähän pisteeseen.
Olen kateellinen - en hänen hulppealle uralleen ja menestykselleen, vaan mentaliteetilleen pystyä tuosta luopumaan luottohevosestaan ja vaihtamaan toiseen tilanteen sitä vaatiessa. Ettei hän näytä olevan moksiskaan Titanin kuolemasta, vaikka kisaili tällä uskollisesti ties kuinka monta vuotta. Että mies pystyy ylipäätänsä kilpailemaan usealla hevosella samanaikaisesti ja on onnistunut vielä keplottelemaan itsensä sellaiseen diiliin, joka antaa siihen mahdollisuuden.
Minun ei tarvitse kysyä mitä Billy tekisi tilanteessani. Hän ei varmasti ajattelisi asiaa sekuntia pidempään.
Karsinan ovella uutta elämää ja sen avointa tulevaisuutta seuratessa en pysty olemaan arvuuttelematta. Olisiko kaikki loppupeleissä toisin? Jos olisin verrattain samassa tilanteessa kuin Billy, eikä Loge olisi ollut kisaratsuni alunalkajaankaan? Ajattelisinko nyt kaiken edellä uraani, jos olisin pitänyt Logea vain muutaman vuoden, tai jos olisinkin kilpaillut aktiivisesti Raptorilla? Raastava kipu sydämessäni ei varmasti olisi yhtä voimakkaasti läsnä. Mutta ne muistot, ne kokemukset ja saavutukset mitä Logen kanssa olemme yhdessä rakentaneet on ehdottomasti olleet sen arvoiset, olen siitä varma.
En usko että muuttaisin historiaa mahdollisuudestakaan. Etkö? Kavala ääni kuiskaa mieleni sopukoissa. Vaikka tiedät mikä sen hinta tulee olemaan?
Billyn ääni katkaisee ajatukseni jälleen, tosin huomaan hänen puhuneen minulle jo hetken aikaa kuulemattani. Mistä? En ole ihan varma.
“... nimen kohdalla, kun se ei ole- ”
“Jin-Gitaxias,” mumisen vielä puoliajatuksissa. Billy hiljenee luodakseen minuun oudon katseen.
“...mitä?”
“Jin-Gitaxias?" Toistan uudelleen ja kun vastapuolen vihreät silmät näyttää edelleen kysymysmerkkiä avaan automaattisesti suuni selventääkseni nimen merkitystä.
"Sinisen pakan komentaja joka kopioi siun spellit ja counteraa vihun ensimmäisen? Tekee pelaamisesta pelkkää tuskaa ja kärsimystä jos sulla ei satu olemaan kahta spelliä ja tarpeeksi manaa kädessä…”
Hätkähdän, kun älyän mistä ja kenen kanssa oikein juttelen, ja alan nielemään yllättäen kuvaksi mennyttä kurkkua vaivaantuneena. Billy tuijottaa minua miltei tyhjin silmin eikä näytä järin vaikuttuneelta.
“Mätäkkää?” Selvennän heikosti, vaikka kysymysmerkin sanan perässä pystyy miltei näkemään. Billyn katse pysyy mitäänsanomattomana. Hän ei varmaan edes tiedä mikä se on. Puristan peukaloa toisen käden nyrkissä sitäkin vaivaantuneempana. Väistän miehen katseen kääntymällä takaisin varsan suuntaan ja koitan palauttaa itseni takaisin huolettomaan mielentilaan.
“Tai Dauntless. Tai Caligo.” Olankohautus. Korvanlehtiäni pistelee. Tämäpä kiusallista. Oliko hän edes kysynyt nimiehdotuksia?
Billyltä en saa vastausta, mutta varsa on viimein juonut mahansa täyteen ja silmäilee meitä varautuneen oloisena emonsa kyljellä. Sen siniset silmät on kirkkaat ja ihmettelevät, ja korvat heiluu epäröivästi vähän joka suuntaan. Markanpilkukas varsa on muutaman tunnin ikäisenä vielä kovin reppanan näköinen eikä huulilta valuva maito auta imagoa tulevaisuuden estetähdestä, mutta en saa ravistettua tuntemusta siitä, että varsa piilottelee katseensa takana sitä jotain.
Tulenko ottamaan sinusta mittaa tulevaisuudessa? Ajattelen pohdiskellen, ennen kuin huomaan tyhmän virheeni. Ajatukseni tuntuu lipuvan vääjäämättä Logeen ja tulevaisuuteen tavalla tai toisella. Ne kieppuvat mieleni syövereissä vaarallisesti pintaa tökkien.
Suon itselleni vielä hetken katsoa tuota uutta ihmetystä ennen kuin työnnän painoni pois karsinan ovelta ja suoristan selkäni ranka naksahdellen.
“No, miun täytyy mennä laittamaan Loge valmiiksi,” rikon viimein hiljaisuuden. “Herra Cook näyttää jo tarpeeksi tiukalta valmentajalta ilman, että keksin hälle lisää syytä siihen.” Heilautan vasenta kättäni olkani yli heipaksi ilman vilkaisua Billyn suuntaan. En tiedä varmaksi kuulenko siihen vastaustakaan, sillä ajatukseni on lähteneet jälleen liikkeelle kuin rakoilevat jäälaatat kosken varrella, enkä saa sen pauhuntaa hiljenemään.
Sunny Horsen tilat ovat siistit ja uudennihkeät, laitan hiljaa merkille.
Lattialla ei ole korsia eikä lantaa. Yksittäiset riimunnarut ja hevosten varusteet on aseteltu huolellisesti paikkoihinsa missä ne on mahdollisimman vähän edessä, ja jopa lapiot ja talikot on aseteltu seinälle pidikkeisiinsä siistiin riviin. Tuskin pystyn haistamaan edes tallin ominaishajua, lantaa ja hevosia. Toisaalta tallirakennus on niin järettömän iso ja avoin. Ilmanvaihto tuskin tuottaa ongelmaa. Floridassa nyt varsinkaan.
Kaikki tuntuu niin virheettömältä, aivan kuin skenaario olisi lavastettu. Mutta mitä varten?
Tallista välittyy myös aivan omanlainen auktoriteettinsa, jota on vaikea sivuuttaa. Se tuntuu miltei arvostelevalta. Kuin minun tulisi olla tietyn arvoinen tai etuoikeutettu saadakseni kunnian olla täällä. Toisaalta niinhän se varmasti onkin, sillä talikosta seinämateriaaleihin ja korkealta katosta levittäytyviin valokeiloihin, kaikki huutaa tiluksiin ammennettua rahaa ja vaikutusvaltaa. Talliin tuskin olisi asiaa kuin prosentilla alan harrastajista.
Eipäilen vahvasti kuulunko silloin minäkään rajaukseen.
Tiedostin nimittäin ihmisten ilmeet ja vinot katseen jo sillä sekunnilla, kun peruutin Logen ulos traileristaan. Ori kun ei ole sporttinen, lyhytselkäinen puoliverinen mitä porukka pitää selvästi täällä arvossaan. Niin, pistin kyllä merkille. Enkä epäile ollenkaan etteikö meidät olisi häädetty matkoihin kuin kapista koiraa, jos meillä ei olisi takinkauluksessa niinkin montaa arvokisasaavutusta kun meillä on.
Aikaisemmat katseet ja tuijotukset joista en normaalisti välittäisi, saa minut nyt itsetietoiseksi kaikesta; tummista silmänalusistani, vuoden vanhasta vaatetuksestani, Logen vähemmän kiiltävästä talvikarvasta. Tunnen voimakasta halua varmistaa, ettei kuluneet jodhpurini tuoneet mukanaan paskaa likaamaan heidän puhtaankiiltävää tallikäytävää, ja sekös minua ärsyttääkin.
En tahallanikaan suostu katsomaan varpaisiini.
Sen sijaan annan katseeni kiertää talliaulassa, sinne asetelluissa toinen toistaan moderneissa vimpaimissa, joista en osaisi tunnistaa puoliakaan, sekä suurissa tyhjissä karsinoissa, jotka nekin on selvästi erityisiä toimenpiteitä varten muista erilleen tänne aseteltu. Joudun vilkaisemaan niiden suuntaan uudelleen, sillä yksi niistä ei olekaan tyhjä, vaan minua tuijottaa hiljaa ja naulitsevasti siniset silmät ja mustanruskea pää. Valkoinen kuonopilkku on juuri ja juuri näkyvissä karsinan reunan yli. Hevonenko oli minut ajatuksistani havahduttanut?
Ajatus hämmentää. Tuntemattomissa paikoissa en normaalisti muita hevosia noteeraa ja ihan syystä. Ne kun on muiden hevosia, useimmiten kisahevosia, ja näin ollen kuuluvat tietenkin sanomattoman säännön ‘älä koske äläkä lähesty’ piiriin. Jalkani tuntuu sen kuitenkin unohtaneen, sillä ne vievät minut suoraan vieraan karsinan ovelle tyydyttämään epätyypillistä uteliaisuuttani.
Mustanpuhuva hevonen seisoo siellä vaisun oloisena. Sen silmät painuvat takaisin puoliumpeen ja korvat liikahtavat laiskasti vastakkaisiin suuntiin kun se hoksaa, etten ole tuttu ihminen enkä ole tuomassa mukanani ruokaa. Tai niin ainakin kuvittelen. Aluksi epäilen sen olevan toipilas, onhan se eristetty omaan karsinaankin, mutta tamman jalkojen juureen käpertynyt musta mytty kertookin sen väsyneelle käytökselle oikean syyn. Sormeni nousee hitaasti karsinan metallireunuksille ja kurkistan syvemmälle sisään.
Varsa on kovin pieni ja sen hempeästi kihartuva karva näyttää vastikään kuivuneelta, ehkä muutaman tunnin vanhalta. Sen valkosukkaiset jalat on asettuneet yhtä lukuunottamatta hoikan kehon alle piiloon. Varsa näyttäisi muuten kuin miltä tahansa varsalta, mikäli sen väritys ei olisi niin eriskummallinen.
Naama on pääosin kermanvalkoinen, mustaa silmänympärystä, poskipilkkuja ja juovaa sen ohimolla lukuunottamatta. Joudun katsomaan tarkemmin, mutta olen varma sen mustan karvapeitteen seasta näkyvän tummia, kirahvikuvioisia läikkiä, joita muistan nähneeni eksklusiivisesti vain -
“Deluxe varsoi aamuyöllä,” Billy Centerin ääni kuuluu takaani varoittamatta ja tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn yllätyksestä. Nuori kilparatsastaja on ilmestynyt tallikäytävälle ilman merkkiä saapumisestaan.
Keskeytys tuntuu vaivaannuttavalta enkä voi olla ajattelematta kuinka nyt vieraan karsinan laidalla seisoessani näytän kuin rosmolta pankkiholvissa. Joka on jäätynyt paikoilleen kuin kauris ajovaloissa. Ei todellakaan siellä missä pitäisi, eikä todellakaan sellaisella reaktiolla kuin pitäisi.
Tunnistan miehen silmissä arvioivan katseen. En pysty karistamaan tunnetta, kuin olisin hyönteinen suurennuslasin alla. En torakka, mutten harvinainen perhonenkaan. Toivon nyt, että olisin ehkä sittenkin tarkistanut kuluneet kenkäni kun oli mahdollisuus.
Vilkaisen jännittyneenä häneen ja sitten hevoseen.
Herasilmät, mustanruskea karvapeite. Sunny Horse. En tiedä miksen heti yhdistänyt pisteitä. Näen kaksikon miltei joka toisessa kansainvälisessä kilpailussa. Ja tiedän myös hänen ratsastavan Floridalaisen tallin sponsorihevosilla ja sponsorisopimuksilla.
Vilkaisen takaisin Billyn suuntaan. Mies ei hymyile suulla eikä silmillään, vaan näyttää tavanomaisen vakavan arvokkaalta itseltään. Tähän asti olen käsittänytkin sen olevan miehen normi, mutta jokin hänen asteen kohotetussa leuassaan ja rypyttömässä otsassaan viestii hänen olevan ehkä jopa hyvällä tuulella?
Ehkä tämä onkin miehen normaali olemus ja minä olen vain tottunut näkemään hänen happaman irvistyksensä stressaavissa tilanteissa; lämmittelyradoilla, kilpa-areenoilla, Raptorin selässä…. Kärpäspilkukkaan orin ylläpitosopimuksen irtisanominenkin oli viestinyt pelkkää jäätä, tosin, ehkä aiheestakin. Heidän ensimmäiset yhteiset viikot oli lähteneet lievästi sanottuna kuivasti liikkeelle eikä Sim World Cupin osakilpailuissakaan ollut herunut palkintosijoja yhdelläkään kertaa, ja Power Jumpissa tapahtunut suoraansanottu emämunaus sinetöi tietenkin kohtalon.
Sitten oli tietenkin palkintojenjakotilaisuudet ja haastattelut, joita varten miehen voitokas ja hampaat paljastava hymynsä tuntuu olevan yksinomaa varattu.
Nyt hän ei tarjoa kumpaakaan niistä. Mutta koska en lue miehen ilmeessä tai äänensävyssä vihamielisyyttä, eikä hän kuulostanut syyttävän minua tunkeilustakaan, nojaan ristityt kämmenvarteni takaisin varsakarsinan reunaa vasten rennommalla mielin.
Billy astelee viereeni - kunnioittavan etäisyyden päähän mutta viereeni - höyryävä kahvikuppi kädessään. Vaikken olekaan ollut miehen kanssa kovin useasti vuorovaikutuksissa, hänen ilmeensä ei ole tällä kertaa varautunut tai kylmä, päinvastoin, hän näyttää ottavan yllättävän kohtaamisemme vastaan paremmin kuin olisin ajatellutkaan. Toki avasihan hän keskustelunkin.
Annan itselleni sekunnin aikaa kerätä itseni kasaan. Vilkaisen samalla miehen suuntaan varmistusta hakien.
Billy näyttää tavanomaisen huolitellulta itseltään; vaatteet on kuin suoraan kaupan hyllyltä ja joku ratsastajan muotilehtiä seuraava tunnistaisi varmasti miehen käyttämät merkit kausivalikoimien uutuuksista. Hiukset on asettautuneet ennalta määrättyihin paikkoihin kuin elokuvan pääkohtausta varten, jossa protagonisti näyttää yhtä virheettömältä henkeäsalpaavien toimintakohtauksien jälkeen kuin ennen niihin joutuessaan. Smaragdinvihreä korvakoru ja kullattu kello välähtävät huomionhakuisesti tallikäytävän hämärässäkin kohdassa.
Miehen iho on virheetön ja silmät terävät kuin haukalla. Kahvikuppi voisi olla ainoa viittaus poikkeavan aikaisesta herätyksestä.
Tarjoan hänelle pienen nyökkäyksen tervehdykseksi. “Komean näköinen kaveri. Onneksi olkoon,” sanon vilpittömästi. “En tiennyt Deluxen olevan tiineenä.”
Kommenttini vaikutus on miltei silmin nähtävissä.
En tiedä yrittääkö Billy minimoida sitä neutraalilla olemuksellaan, tietoisesti tai tiedostamatta, mutta mielihyvää hän ei reaktiostaan aivan osaa peittää. Hänen leukansa kohoaa miltei huomaamattomasti ja huulenpäänsä kaartuu asteen ylös, ja ruskeisiin silmiin syttyy tyytyväinen kiilto. Pöyhistikö mies rintaansakin? Se ja hänen päälaelle nostetut hiuksensa ja törrökiehkura tuo ehkä sittenkin enemmän mieleeni sulkiaan esittelevän kakadun kuin tarkkasilmäisen haukan.
“Aika oli sopiva. Power Jump -sijoitus ja Kultasaari Cup rankingvoitto nostaa tamman arvoa.” Billy vastaa tyytyväisenä. Hän katsoo Deluxea ylpeänä. Jostain syystä en saa sellaista fiilistä että hän olisi niinkään Deluxesta ylpeä yksilönä, enkä tiedä mitä siitä ajatella.
Mies tuntuu äkkäävän sanoissaan jotain sanomatonta, sillä hän vilkaisee nopeasti silmäkulmastaan suuntaani ja lisää perään merkitsevästi: “Tässä on myös sopivasti liikkumavaraa ennen kuin ruvetaan täyspäiväisesti valmentautumaan tulevaan kesään.”
Ah, niin tietenkin, ajattelen. Hänen mielestä olisi tietenkini sääli, jos minun kaltainen vastus käsittäisi virheellisesti Deluxen varsomisen merkitsevän ratsukon kisalomailua tulevalla kaudella, enkä tarvitsisi jatkuvasti hermoilla milloin he ohittaisi meidät sijoituksissa.
No, sitä Billyn ei tarvitse enää pitkään stressailla.
Haluan naurahtaa happaman pilkallisesti, mutta Billy luulisi sen olevan osoitettu hänelle joten puren hampaani yhteen. Koska tietenkin, vaikka olen toisella puolen maailmaa ja kaukana asiaankuuluvista tahoista, niinkin random tyyppi kuin Billy ja aivan muissa asioissa onnistuu tietämättä sohaisemaan minulle herkkää aihetta jo minuutti törmäämisestämme.
“Varsa näyttää tutulta,” ohjaan aiheen nopeasti muualle. “Onko Acina- Acinox- …” kamppailen nimen kanssa. Kurtistan kulmiani. Acinanex?
“Acinonyx,” mies korjaa kuivasti ja varmistaa samalla epäilykseni.
“Acinonyx,” toistan perässä. “Veikeän näköinen kuviointikin. Käänteiset markanpilkut on aika harvinaisia. Eikö muutama vuosi sitten pyörinyt joku rautias kansainvälisillä kentillä…?”
“Zirafe, PJ’18 ennakkosuosikki.” Billy vastaa. Hänen äänensävynsä kuulostaa yhtaikaa nenäkkäältä, kuivalta ja ylpeältä, kuin ei osaisi päättää ollako pahastunut etten tiedä kyseisen hevosen syntymäpäivää tai markanpilkkujen lukumäärää automaattisesti vaiko tyytyväinen Zirafen tulleen ylipäätänsä mainituksi asian yhteydessä. “Cinon emä, tietenkin. Sillä oli potentiaalia jo ennen kuin se meille Kanadaan tuli. Amelie Chaputin ratsunakin toimi muutaman vuoden.”
Mies heittää minuun katseen, kuin varmistaakseen, että tiedän tällä kertaa kenestä puhutaan.
“Ja Cinon isähän on Exitus Spiritus.”
Billy hiljenee hörppäämään kupistaan. Antaa niin ikään informaatiopläjäykselle aikaa vaikuttaa. Hän esittää huoletonta ja hieman välinpitämätöntä, kuin tuollaisia kerran elämässä -tarjouksia tulisi hänelle vastaan roskapostiin saakka, mutta uteliaat, huomaamattomat vilkaisut reaktioni perässä kertoo jotain muuta.
Vihellän joka tapauksessa kunnioittavasti. Sirius on estemaailman kuuluisuus, legenda jopa. Sen tunnistaa nimeltään kaikki vähänkin hevosurheilua seuranneet, ja astutusmahdollisuus orin kunnioitettavasta suvusta on valehtelematta vähintäänkin joka toisen esteharrastajan märkä uni. Vaikka kyseinen ori olikin kilpailuaikoinaan painottunut enemmän kenttäratsastuksen puolelle.
Katson tuota mustankirjavaa varsaa nyt uusin silmin, eikä samankaltaisuutta voi olla enää huomaamatta. Sen poskella on väripilkkuja ja silmänympärykset mustat kuin yliampuva kajaali. Sen posken takaa lähtee myös kolme valkoista juovaa kaulalle hyvin samaan tapaan kuin muistan varsan isoisällä menneen. Korkeita sukkiaan se ei ole tainnut sieltä suunnasta kuitenkaan periä.
Varsa näyttää kokonaisuudessaan enemmän tietenkin Acinonyxiltä kuin Siriukselta. Kahdesta erinomaisesta vaihtoehdosta se saattoi olla tässä tapauksessa kuitenkin jopa parempi, sillä ihmiset myisivät toisen munuaisensa ja kiittäisivät vielä perään saadakseen mahdollisuuden tuollaiseen väriherkkuun. Puhumattakaan potentiaalista, mikä varsaan on todennäköisesti pakattuna.
Deluxe, Cino, Sirius… Deluxen sukua en suoriltaan muista muttei ole epäilystäkään etteikö sielläkin ole yhtä korkeatasoisia nimiä.
Billy tuntuu arvaavan minne suuntaan ajatukseni on kulkeutunut. Hän hörppää kahviaan arvokkaan oloisena uudelleen ja nojaa nyt karsinan reunalle hyvin samaan tapaan. “Power Jump-mestari, PJ sijoituksia, korkeaa estesukua ja laatuarvostelupalkittuja kolmeen polveen saakka,” hän latelee merkityksellisesti vaikkei vihjailuja ole tarpeen ääneen tuoda ollenkaan, että hoksaisin minkälainen tulevaisuus varsalla olisi luvassa.
“Odotukset on kovat pienelle varsalle,” vastaankin pohdiskelevasti.
Heti kun sanat lähtevät suustani Billyn pää pyörähtää salamana puoleeni. Hänen vihreät silmänsä välähtää vaarallisesti ja vetäytynyt ylähuuli paljastaa altaan puhtaan rivin valkoisia hampaita. Hetken luulen miehen ärähtävän minulle koiran lailla, mutta hän onnistuu hillitsemään itsensä viime hetkellä. Kuulen rattaiden naksuttavan hänen päässään kommenttini merkitystä miettiessä. Lopulta Billy päätyy mulkoilemaan suuntaani epäilevästi.
“Deluxe on 159 cm ja siirrymme kohta GP-luokkiin.”
“Potentiaalia löytyy varmasti,” rauhoittelen. “Muutama tunti maanpäällä ja tulevaisuus jo kiveen hakattu. Tietääköhän varsa itsekään.” Hyväntuulinen kommenttini saa Billyn asteen rentoutumaan, kun hän ei äkkää äänessäni pahantahtoisuutta. Hän hyväksyy sovinnon elkeeni vaikkei kommentti huvitakaan. No, eipä mies ole koskaan vaikuttanut kovin sentimentaaliselta tyypiltä.
“Aiotko pitää sen?”
“En.”
Vastaus tulee niin nopeasti ja töksähtäen, että Billykin räpäyttää silmiään kuin se olisi tullut hänelle itselleen yllätyksenä. Tai ehkä hän ajatteleekin vasta ensimmäisiä kertoja, että varsan pitäminen on ylipäätänsä edes vaihtoehto.
“Ai,” sanon hieman hämilläni. “Oletin, että Titanin poismenon johdosta sinulla olisi uuden hevosen mentävä kolo… Pahoittelut, muuten. Harmillinen tapaus.”
Billy murahtaa. Hän kääntyy sulkeutunein elein kulmat mutrulla poispäin. Leukaan tulee kireä kulma. Herkkä aihe siis.
Titanin kuoleman ja sen yhden tytön murhan tiimoilta on ollut paljon kirjoituksia mediassa, joskin oma tilanteeni on saanut minut välttelemään mediaa ehkä turhankin hanakasti, enkä ole siitä syystä ihan perillä mitä tapahtumat loppupeleissä sisälsi. Eikä Billyllä tietenkään ole halua lähteä aihetta uudelleen enää pyörittelemäänkään, joten en kärky parempaa vastausta.
"Elämä jatkuu," mies murahtaakin vähäsanaisesti. “Deluxe pitää käteni tarpeeksi kiireisenä ja olen jo kirjoittamassa sponsorisopimuksia muiden tasokkaiden hevosten kanssa. Varsa ei olisi kilpailukunnossa useaan vuoteen muutenkaan, joten en tee sillä mitään.”
Billy on kääntänyt aiheen nopeasti takaisin varsaan, mutta kuinka kylmältä hänen äänensä kuulostaakaan. Titanin mainintako sai sen aikaan vai eikö hän ajattele Deluxen esikoisella olevan muuta arvoa? Kuin kasa tuohisia mitä mies tulee varsan myynnistä epäilemättä saamaan, tietenkin.
“Ja voin sijoittaa myyntisaatavat uuteen lupaavaan ja aktiivisesti kisaavaan hevoseen,” hän vahvistaa ajatukseni heti perään.
Deluxen tuttavallinen hörähdys varastaa huomiomme ja hiljennymme molemmat seuraamaan kuinka mustankirjava varsa heräilee päiväuniltaan. Pieni otus suoristaa koukistetut jalkansa ja nousee huojuen niiden varaan. Ensiaskeleet on taidettu ehtiä jo kokemaan, sillä se suuntaa oitis maitobaarille tyydyttämään nälkänsä ilman isompia kömmähdyksiä.
Ja kun hiljaisuudessa katselen varsan ahnasta juomista, joudun myöntämään, että olen hitusen kateellinen Billyn tilanteelle.
Hänen elämänsä tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä - sponsorisopimuksia, hevosdiilejä, esikoisvarsoja - eikä hänen tarvitse kuin tarttua niihin. Ne hän on epäilemättä ansainnutkin, työstämällä sekä itsensä että uransa tähän pisteeseen.
Olen kateellinen - en hänen hulppealle uralleen ja menestykselleen, vaan mentaliteetilleen pystyä tuosta luopumaan luottohevosestaan ja vaihtamaan toiseen tilanteen sitä vaatiessa. Ettei hän näytä olevan moksiskaan Titanin kuolemasta, vaikka kisaili tällä uskollisesti ties kuinka monta vuotta. Että mies pystyy ylipäätänsä kilpailemaan usealla hevosella samanaikaisesti ja on onnistunut vielä keplottelemaan itsensä sellaiseen diiliin, joka antaa siihen mahdollisuuden.
Minun ei tarvitse kysyä mitä Billy tekisi tilanteessani. Hän ei varmasti ajattelisi asiaa sekuntia pidempään.
Karsinan ovella uutta elämää ja sen avointa tulevaisuutta seuratessa en pysty olemaan arvuuttelematta. Olisiko kaikki loppupeleissä toisin? Jos olisin verrattain samassa tilanteessa kuin Billy, eikä Loge olisi ollut kisaratsuni alunalkajaankaan? Ajattelisinko nyt kaiken edellä uraani, jos olisin pitänyt Logea vain muutaman vuoden, tai jos olisinkin kilpaillut aktiivisesti Raptorilla? Raastava kipu sydämessäni ei varmasti olisi yhtä voimakkaasti läsnä. Mutta ne muistot, ne kokemukset ja saavutukset mitä Logen kanssa olemme yhdessä rakentaneet on ehdottomasti olleet sen arvoiset, olen siitä varma.
En usko että muuttaisin historiaa mahdollisuudestakaan. Etkö? Kavala ääni kuiskaa mieleni sopukoissa. Vaikka tiedät mikä sen hinta tulee olemaan?
Billyn ääni katkaisee ajatukseni jälleen, tosin huomaan hänen puhuneen minulle jo hetken aikaa kuulemattani. Mistä? En ole ihan varma.
“... nimen kohdalla, kun se ei ole- ”
“Jin-Gitaxias,” mumisen vielä puoliajatuksissa. Billy hiljenee luodakseen minuun oudon katseen.
“...mitä?”
“Jin-Gitaxias?" Toistan uudelleen ja kun vastapuolen vihreät silmät näyttää edelleen kysymysmerkkiä avaan automaattisesti suuni selventääkseni nimen merkitystä.
"Sinisen pakan komentaja joka kopioi siun spellit ja counteraa vihun ensimmäisen? Tekee pelaamisesta pelkkää tuskaa ja kärsimystä jos sulla ei satu olemaan kahta spelliä ja tarpeeksi manaa kädessä…”
Hätkähdän, kun älyän mistä ja kenen kanssa oikein juttelen, ja alan nielemään yllättäen kuvaksi mennyttä kurkkua vaivaantuneena. Billy tuijottaa minua miltei tyhjin silmin eikä näytä järin vaikuttuneelta.
“Mätäkkää?” Selvennän heikosti, vaikka kysymysmerkin sanan perässä pystyy miltei näkemään. Billyn katse pysyy mitäänsanomattomana. Hän ei varmaan edes tiedä mikä se on. Puristan peukaloa toisen käden nyrkissä sitäkin vaivaantuneempana. Väistän miehen katseen kääntymällä takaisin varsan suuntaan ja koitan palauttaa itseni takaisin huolettomaan mielentilaan.
“Tai Dauntless. Tai Caligo.” Olankohautus. Korvanlehtiäni pistelee. Tämäpä kiusallista. Oliko hän edes kysynyt nimiehdotuksia?
Billyltä en saa vastausta, mutta varsa on viimein juonut mahansa täyteen ja silmäilee meitä varautuneen oloisena emonsa kyljellä. Sen siniset silmät on kirkkaat ja ihmettelevät, ja korvat heiluu epäröivästi vähän joka suuntaan. Markanpilkukas varsa on muutaman tunnin ikäisenä vielä kovin reppanan näköinen eikä huulilta valuva maito auta imagoa tulevaisuuden estetähdestä, mutta en saa ravistettua tuntemusta siitä, että varsa piilottelee katseensa takana sitä jotain.
Tulenko ottamaan sinusta mittaa tulevaisuudessa? Ajattelen pohdiskellen, ennen kuin huomaan tyhmän virheeni. Ajatukseni tuntuu lipuvan vääjäämättä Logeen ja tulevaisuuteen tavalla tai toisella. Ne kieppuvat mieleni syövereissä vaarallisesti pintaa tökkien.
Suon itselleni vielä hetken katsoa tuota uutta ihmetystä ennen kuin työnnän painoni pois karsinan ovelta ja suoristan selkäni ranka naksahdellen.
“No, miun täytyy mennä laittamaan Loge valmiiksi,” rikon viimein hiljaisuuden. “Herra Cook näyttää jo tarpeeksi tiukalta valmentajalta ilman, että keksin hälle lisää syytä siihen.” Heilautan vasenta kättäni olkani yli heipaksi ilman vilkaisua Billyn suuntaan. En tiedä varmaksi kuulenko siihen vastaustakaan, sillä ajatukseni on lähteneet jälleen liikkeelle kuin rakoilevat jäälaatat kosken varrella, enkä saa sen pauhuntaa hiljenemään.
© Nikolai Karevaara VRL-13876
7th January 2023
Pätkelmä tästä tarinasta.
-- Juuri päivää ennen heidän lähtöään, Deluxe varsoi. Billy sai puhelun varhain aamuyöstä ja oli lähtenyt kaahaamaan tallille toinen silmä kännykästään auki olevassa valvontakameravideossa ennen kuin Amy oli ehtinyt edes kysyä, mitä oli tekeillä.
Varsonta kesti monta tuntia, ja Billy oli ollut yhtä hermostunut viimeksi Power Jumpin kentällä omaa vuoroaan seuraavana odottaessaan. Deluxe oli levoton ja kiersi vain hikisenä kehää suuressa varsomakarsinassaan pystymättä rauhoittumaan ollenkaan. Billy seisoi tuijottamassa sitä, kunnes Kieran epävarmasti ehdotti, että he menisivät seuraamaan tilanteen kehitystä videon välityksellä toisesta huoneesta, ettei Deluxe turhaan stressaantuisi lisää heidän läsnäolostaan.
Henkilökunnan huoneessa Billy ravasi edestakaisin peilaten hevosensa levottomuutta. Lounasaikaan mustanlaikukas, valkopäinen ja sinisilmäinen orivarsa katsoi heitä viileästi Deluxen jalkojen välistä pahnoissa maatessaan.
Billy, Kieran, Aïcha, Tracy, Kim. Kukaan ei osannut sanoa sanaakaan positiiviselta tyrmistykseltään, kun eläinlääkäri tavaransa huolellisesti pakattuna poistui.
Deluxen varsa oli upea.
Billy otti siitä videota, jonka lähetti Amylle sekä valikoiduille hevosista ymmärtäville ystävilleen, serkuilleen ja tädilleen.
”Onneksi olkoon, Center”, Billyn kisaratsastajatoveri Kim Roll sanoi tietäväisesti hymyillen. ”Komea.”
”Aivan ihana...”, Aïcha henkäisi.
”No niin, menkää siitä ja jättäkää hevoset rauhaan”, Eric tuli ärähtäen paikalle. Hänen takanaan oli Dexter, joka loi pitkän ja pohtivaisen katseen varsaan.
Billy paisui ylpeydestä ja itsetyytyväisyydestä. Tämä oli hänen aikaansaannoksensa. Tuntui melkein, kuin hän olisi itse tuore isä... ja tietyssä mielessä olikin. Hän oli valinnut Cinon Deluxen esikoisvarsan isäksi ja tietysti toivonut, että varsa perisi jotakin sen harvinaisen linjan värityksestä. Hän oli luonut jotain, mikä ammattilaistenkin mielestä oli kerta kaikkisen häkellyttävä lopputulos.
”Sen näkee vasta sitten, että miten liikkuu ja millainen pääkoppa on, että onko mitään arvoa”, Dexter murahti. ”Ulkonäöllä hienon pintakuorrutteen suhteen ei ole mitään merkitystä. Usein omituisen väriset ovat geneettisesti viallisia. Ainoa merkitsevä asia on, että hevonen on koulutettavissa, terve ja pystyvä siihen, mitä siltä odotetaan.” Hänen terävä katseensa siirtyi Billyyn, joka otti ylpeässä hehkussaan hiukan takaisin, muttei kuitenkaan kokonaan.
Oli tietysti totta, että tästä työmaa vasta alkaisi. Ja hänen pitäisi saada joku tarpeeksi iso nimi, joku alan oikea ammattilainen, kiinnostumaan varsasta tarpeeksi ja näkemään sen potentiaalin, jotta hän saisi sen myytyä. Itse hän ei osallistuisi sen koulutukseen. Sen hoitaisi joku muu, joka osaisi sen paremmin; Billy ei ollut niin itsekeskeinen, että kuvittelisi taitojensa vielä tässä vaiheessa riittävän huipputason kilpahevosen kouluttamiseen varsasta GP-radoille. Ei, hän ei ottaisi riskiä, että pilaisi jotakin.
Hän katsoi Deluxen varsaa kuin miljoonan dollarin seteliä – mitä se oikeastaan olikin.
Myös kotona kuulijat olivat innostuneita uutisesta ja halusivat vielä ennen paluutaan pohjoiseen tulla itse sitä katsomaan. --
-- Juuri päivää ennen heidän lähtöään, Deluxe varsoi. Billy sai puhelun varhain aamuyöstä ja oli lähtenyt kaahaamaan tallille toinen silmä kännykästään auki olevassa valvontakameravideossa ennen kuin Amy oli ehtinyt edes kysyä, mitä oli tekeillä.
Varsonta kesti monta tuntia, ja Billy oli ollut yhtä hermostunut viimeksi Power Jumpin kentällä omaa vuoroaan seuraavana odottaessaan. Deluxe oli levoton ja kiersi vain hikisenä kehää suuressa varsomakarsinassaan pystymättä rauhoittumaan ollenkaan. Billy seisoi tuijottamassa sitä, kunnes Kieran epävarmasti ehdotti, että he menisivät seuraamaan tilanteen kehitystä videon välityksellä toisesta huoneesta, ettei Deluxe turhaan stressaantuisi lisää heidän läsnäolostaan.
Henkilökunnan huoneessa Billy ravasi edestakaisin peilaten hevosensa levottomuutta. Lounasaikaan mustanlaikukas, valkopäinen ja sinisilmäinen orivarsa katsoi heitä viileästi Deluxen jalkojen välistä pahnoissa maatessaan.
Billy, Kieran, Aïcha, Tracy, Kim. Kukaan ei osannut sanoa sanaakaan positiiviselta tyrmistykseltään, kun eläinlääkäri tavaransa huolellisesti pakattuna poistui.
Deluxen varsa oli upea.
Billy otti siitä videota, jonka lähetti Amylle sekä valikoiduille hevosista ymmärtäville ystävilleen, serkuilleen ja tädilleen.
”Onneksi olkoon, Center”, Billyn kisaratsastajatoveri Kim Roll sanoi tietäväisesti hymyillen. ”Komea.”
”Aivan ihana...”, Aïcha henkäisi.
”No niin, menkää siitä ja jättäkää hevoset rauhaan”, Eric tuli ärähtäen paikalle. Hänen takanaan oli Dexter, joka loi pitkän ja pohtivaisen katseen varsaan.
Billy paisui ylpeydestä ja itsetyytyväisyydestä. Tämä oli hänen aikaansaannoksensa. Tuntui melkein, kuin hän olisi itse tuore isä... ja tietyssä mielessä olikin. Hän oli valinnut Cinon Deluxen esikoisvarsan isäksi ja tietysti toivonut, että varsa perisi jotakin sen harvinaisen linjan värityksestä. Hän oli luonut jotain, mikä ammattilaistenkin mielestä oli kerta kaikkisen häkellyttävä lopputulos.
”Sen näkee vasta sitten, että miten liikkuu ja millainen pääkoppa on, että onko mitään arvoa”, Dexter murahti. ”Ulkonäöllä hienon pintakuorrutteen suhteen ei ole mitään merkitystä. Usein omituisen väriset ovat geneettisesti viallisia. Ainoa merkitsevä asia on, että hevonen on koulutettavissa, terve ja pystyvä siihen, mitä siltä odotetaan.” Hänen terävä katseensa siirtyi Billyyn, joka otti ylpeässä hehkussaan hiukan takaisin, muttei kuitenkaan kokonaan.
Oli tietysti totta, että tästä työmaa vasta alkaisi. Ja hänen pitäisi saada joku tarpeeksi iso nimi, joku alan oikea ammattilainen, kiinnostumaan varsasta tarpeeksi ja näkemään sen potentiaalin, jotta hän saisi sen myytyä. Itse hän ei osallistuisi sen koulutukseen. Sen hoitaisi joku muu, joka osaisi sen paremmin; Billy ei ollut niin itsekeskeinen, että kuvittelisi taitojensa vielä tässä vaiheessa riittävän huipputason kilpahevosen kouluttamiseen varsasta GP-radoille. Ei, hän ei ottaisi riskiä, että pilaisi jotakin.
Hän katsoi Deluxen varsaa kuin miljoonan dollarin seteliä – mitä se oikeastaan olikin.
Myös kotona kuulijat olivat innostuneita uutisesta ja halusivat vielä ennen paluutaan pohjoiseen tulla itse sitä katsomaan. --
© Billy Center VRL-02207