1.5.2025
Vappukisat Adinassa
Kerran vallitsi rauha.
Kerran vallitsi rauha.
Kerran vallitsi kunnia.
Kerran aurinko nousi ja laski Milon, valtakuntansa kiistämättömän uljaan kuninkaan, neljän kavion alle.
Mutta yksikään valtakunta ei ollut kestänyt ikuisesti, eikä yksikään kuningas ollut onnistunut välttämään petosta.
Ja tänään oli se päivä, kun kohtalo päätti littoutua häntä vastaan.
Kaikki alkoi serpentiinistä, kuten suuret tragediat tapaavat alkaa. Siinä se roikkui - häijysti ja keväisessä auringossa kimmeltäen, portin reunalle kavalasti kietoituneena. Milo näki sen jaardien päästä ja tiesi välittömästi, mitä ympärillä säheltävät alempiarvoiset kaksijalkaiset eivät: kyseessä oli enne.
Henkilökohtainen loukkaus.
Sodan julistus.
Yksikään tallin seinistä ei voinut pidätellä hänen mahtavaa sotahuutoaan. Kiiltävä kultainen ruumiinsa, tuo täydellisyyden ja kauneuden muistomerkki, värähteli kiukusta ja sieraimet laajenivat etsiessä puhtaampaa ilmaa petoksen löyhkän keskeltä. Häntänsä löi ilmaa ruoskan lailla ja korvat oli käännetty eteen kuin taisteluun valmistautuneen armeijan liput.
Ihmiset eivät huomanneet mitään.
Mutisivat vain toisilleen, nykivät satulaa, säätivät suitsia, kuiskivat rauhoittelevia sanoja - ihan kuin Milo olisi ollut ihan tavallinen ori, jolla sattui olemaan vain sellainen päivä.
Tietämättömät, yksinkertaiset typerykset. Maailmanrauha oli uhattuna ja he kinastelivat vain satulavöistä ja hanskoista.
Kaikesta huolimatta Milo suoritti kisasuoritusta edeltävän rituaalinsa, koska hän oli ammattilainen: steppaili siis paikoillaan ja viskeli kavioitaan sellaisella tyylillä, että maakin värähteli kunnioituksesta hänen allaan. Ratsastaja nousi satulaan, eikä edelleenkään huomioinut portin yllä roikkuvaa kuolemanloukkua.
Milo astui eteenpäin.
Serpentiini liikahti.
Milo kohosi kolmelle jalalle loukatun kuninkaan voimalla ja pyörähti yhden takajalkansa varassa niin huikaisevasti, että näytös olisi ansainnut rakennettavaksi oman pyhäkön, tai seisovat aplodit vähintään. Jossain takana ihmiset haukkailivat hengitystään, ja nöyränä johtajana Milo tyytyi ottamaan ihailut sanattomasti vastaan.
He siirtyivät verryttelyalueelle. joka kuvasti paremminkin taistelutannerta kuin lämmittelykenttää. Maa oli tuhkaa hänen kavioidensa alla. Liput liehuivat pilkallisesti ja lapset nauroivat ymmärtämättä, että he olivat todistamassa suurta tragediaa. Vahvat jalat liikkuivat mahtipontisella raivolla ja liikkeet uhmasivat sekä fysiikan lakeja että järjen rajoja.
Milo teki piaffea kuin kuolemaan marssiva keisari.
Milo suoritti passagea kuin mestauslavalle asteleva traaginen sankari.
Milo kaarsi kultaisen kaulansa ja valmistautui kohtaamaan väistämättömän kohtalonsa.
Suoritus alkoi, ja hän oli mahtava. Hän oli suorastaan jumalallinen.
Piruetteja? Puolitaivutuksia? Ehei, nämä oli vastarinnnan seremoniaa, pyhiä protestiliikkeitä. Jokainen lisätty ravi oli valitusvirsi ja jokainen piruetti epätoivoinen huuto taivaalle. Hidas, raskas askeltamisensa, mitä myös kootuksi käynniksi kutsuttiin, kantoi mukanaan maailman painon. Tuomareiden pisteet ropisivat hänen kultaiselle viitalle kuin mitättömät pikkukivet. Eivät he voineet käsittää hänen kärsimyksensä tai uhrauksensa mittasuhteita. Jokainen askel säkenöi petetyn kuninkaan vihaa. Koottu laukka kiehui. Piruetit polttivat aukkoja avaruuteen. Lisätty ravi olisi voinut särkeä ikkunoita.
Viimeinen tervehdys ja Milo seisoi liikkumatta, surua ja kunniaa huokuvana veistoksena.
Esitys päättyi ja aplodit räjähtivät - pilkkaa sekin.
Ja kun ratsastaja kumartui taputtamaan hänen suurta kaulaansa, Milo loi viimeisen kylmän silmäyksen kapinalliseen serpentiiniin.
Et tu, Brute? se kuiskasi.
Terävällä, miekanvedon veroisella pärskähdyksellä Milo käänsi selkänsä areenalle ja marssi pois kuin kuningas, joka poistuu kukistettuaan kapinan.
Sota ei ollut ohi. Mutta otteluvoitto oli hänen.
